Olen miettinyt tätä blogikirjoitusta jo tovin, mutta minulla ei oikein ole ollut sisäisesti tilaa eikä voimavaroja kirjoittaa. Olen todella iloinen ja kiitollinen siitä, että viimeiset 5 kuukautta kestänyt yrittäjyyden ammattitutkinto on nyt virallisesti suoritettu! Minulle koulutuksen suurin anti tuli prosessista itsestään, joka on ollut ennen kaikkea matka oman ammatillisen identiteetin löytämiseen ja vahvistumiseen.
Keskeisimmät kysymykset, joita mietin koulutuksen aikana olivat: - Miten yhdistää liiketoiminta eettisesti laadukkaaseen auttamistyöhön? - Miten pysyä uskollisena itselle ja tehdä töitä omien arvojen mukaisesti sekä samalla pärjätä taloudellisesti maailmassa, joka ruokkii jatkuvaa kilpailua, tuottavuutta ja tehokkuutta (joka siten myös ylläpitää pahoinvointia)? - Mihin kokemusperäinen asiantuntijuus asemoituu ammatillisesti kulttuurissa ja toimintaympäristössä, jossa ihannoidaan ja arvostetaan auktoriteetteja sekä ulkoapäin annettuja titteleitä? Näyttöaineistoa työstäessä löysin kaikkiin näihin kysymyksiin vastauksen itsestäni: - Kuuntelemalla sitä, mikä minulle todellisuudessa tekee hyvää ja milloin reagoin syyllisyydestä, häpeästä tai pelosta käsin - Miettimällä suhdettani rahaan, joka on suorassa yhteydessä omanarvontuntoon ja yrittäjyyteen - Tekemällä taloudelliset laskelmat niin, että se palvelee hyvinvointiani - Olemalla uskollinen omille arvoilleni, vaikka se tarkoittaisi näkymättömyyttä ja yksinäisyyttä - Löytämällä johtajuuden sisältäni, joka on syvimmiltään tunnejohtajuutta eli sisäistä vanhemmuutta. Kun viime elokuussa sain tiedon, että minut on hyväksytty koulutukseen, odotin koulun alkua pelon ja innostuksen sekaisin tuntein. Tiesin tarvitsevani lisää tietoa yrittäjyydestä ja halusin testata omia kykyjäni sekä arvioida samalla sitä, onko kokemusasiantuntijuus ammatillisesti vakavasti otettavaa työtä. Kirjoitinkin tuolloin hakemukseeni, että tarjoan ’ammatillisen kokemusasiantuntijuuden palveluita’. Mutta jo hyvin pian koulutuksen alettua minulle alkoi selkiytymään se, miten identifioituminen kokemusasiantuntijaksi ylläpiti minussa sellaista vanhaa rakennelmaa, joka ei palvellut ammatillista kasvua. Niinpä aloin keskittymään yhä tietoisemmin Neidosta Naiseuteen-työhön, joka oli muhinut sisälläni jo pitkään. NN-työ tuntui edelleen jotenkin hahmottomalta eikä sillä tuntunut olevan kunnon raameja. Siltä osin kokemusasiantuntijuuteen "jämähtäminen" olisi ollut turvallista, sillä aina kun puhuin Neidosta Naiseuteen-työstä ääneen tulin yhä näkyvämmäksi omana itsenäni. Oloni oli monesti kauhusta kankea ja suojaton. Häpeän tunteen kanssa sai jatkuvasti tehdä töitä, sillä olin 8 vuoden ajan tottunut puhumaan itsestäni ja elämästäni tavalla, joka oli yhteydessä sairaan ihmisen / selviytyjän identiteettiin. Tajusin, että minun todellakin tulee omaksua ja löytää ikään kuin täysin uusi kieli itselleni ja työlleni. Ja tuota kieltä opettelen edelleen. Ammatillisuuteni juuret ovat tietysti edelleen kokemusperäisessä asiantuntijuudessa, eivätkä nämä siten ole toisiaan poissulkevia asioita, mutta konkreettisen muutoksen tekeminen oli välttämätöntä ja sitä koulutuksessa oleminen palveli hyvin. Se oli myös yksi keskeinen syy siihen, miksi en lopulta jaksanut kirjoittaa blogia niin kuin olin alun perin suunnitellut. Pidin kuitenkin koko koulutuksen ajan ammatillista päiväkirjaa, jossa purin ja reflektoin sitä maisemaa, jossa kulloinkin olin. Viime vuoden lopussa olin sisäisesti sellaisessa turbulenssissa, että aloin kärsimään pahasta kuormituksesta ja univajeesta, joka osaltaan johti siihen, että sairastuin ennen joulua koronaan. Jouluaaton vietin päivystyksessä tiputuksessa. Dialogista kuoleman kanssa on tullut tärkeä osa arkeani ja sitä keskustelua kävin myös tuolloin. Kuolema on minulle tärkeä kanssakulkija, joka ennen kaikkea peilaa elämän merkitystä, sillä se asettaa asiat tärkeysjärjestykseen. Ymmärrykseni on syventynyt sen tosiasian suhteen, että kukaan meistä ei ole täällä ikuisesti eikä aikaa ole loputtomasti, vaikka arjen kiire yms. vievät siltä huomion. Mietin, miten siis haluan käyttää aikani täällä? Toivuttuani koronasta, haasteet kuitenkin jatkuivat. Selkäni kipeytyi niin pahasti, että peruskävely vaikeutui huomattavalla tavalla ja uusi vuosi tuli aloitettua todella voimattomissa tunnelmissa. Tällä hetkellä voin hieman paremmin, mutta kipu on edelleen läsnä päivittäin eikä syy ole vielä selvinnyt. Onneksi olen kuitenkin saanut tilanteeseen apua ja jotkin päivät ovat jo selkeästi parempia ja valoisampia. Erityisesti vuoden vaihteessa minusta tuntui siltä kuin matto olisi vedetty jalkojeni alta ja uskon, että niin tavallaan tapahtuikin. Aloin kärsimään voimakkaista pelkotiloista, jotka johtivat toistuviin paniikkikohtauksiin. Sisälläni oleva pieni tyttö oli turvaton ja kauhuissaan. Tiesin, että minun tulee suojella ja auttaa häntä, vaikka tunsin lähinnä täydellistä avuttomuutta. Ja tuon avuttomuuden hyväksyminen auttoikin lopulta eniten. Selkähän on kehon tukiranka, joka on yhteydessä sisäiseen turvaan / turvattomuuteen, joten kaikesta kivusta ja arjen raskaudesta huolimatta olen kokenut tämän luonnollisena reaktiona kaikkiin niihin elämänmuutoksiin, joita olen viime aikoina kohdannut. Ja vaikka arki pyörii edelleen selkäkivun sallimissa rajoissa, olen äärettömän kiitollinen siitä, että ainakin toistaiseksi pahimmat pelkotilat ovat taka-alalla. Nyt katson tätä kulunutta 5 kuukautta eräänlaisena pimennysjaksona, joka on palvellut tarpeellista muutosta, kasvua ja vanhalle kuolemista. Pimeydessä ryvettyminenhän on luonnollinen osa elämää ja ihmisyyttä, mutta meidän ihmisten on vaikeaa hyväksyä sitä. Kokemukseni kuitenkin on, että sillä on aina jokin tärkeä viesti kerrottavanaan, jonka voi nähdä ja kuulla silloin, kun tietoisuus ja turva ovat läsnä. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole glorifioida kärsimystä eikä kiillottaa ”kärsimyskruunua”. Yritystoiminnan virallinen käynnistäminen ja edistäminen tapahtuu siis jatkossakin terveyden sallimissa rajoissa, ja sehän on koko yrittäjyyden kivijalka. Mikäli tilanne sallii, aloitan Neidosta Naiseuteen-verkkokurssin työstämisen jo maaliskuussa ja asiakastyön tulevan kevään aikana. :) Palaamisiin! <3 Rakkaudella, Heini P.s. Mikäli haluat tukea työtäni ostamalla runokirjani, löydät sen osoitteesta: www.bod.fi/kirjakauppa/from-wounded-maiden-to-woman-awaken-heini-laukkanen-9789528063797
0 Comments
"Kiitos Rakas Kehoni,
että kaikki nämä vuodet olen saanut kokea kauttasi elämää ja Rakkautta, sillä ilman Sinua se olisi mahdotonta... Ja että olet aina pyrkinyt suojelemaan minua, vaikka jo varhain opin kääntämään selkäni Sinulle, koska uskoin, ettet ole Rakkauden arvoinen, ellet ole tietynlainen… Anna anteeksi, että annoin itseni ja muiden kohdella Sinua väärin, enkä suojellut Sinua vaan tein Sinusta objektin, koska olin oppinut uskomaan, ettei minulla oikeasti ole oikeutta Sinuun… Anna anteeksi, että edelleen helposti ohitan Sinut ja pidän Sinua itsestäänselvyytenä, vaikkei se ole tarkoitukseni… Kiitos viisaudestasi ja ainutlaatuisuudestasi. Olet lahja elämältä." Blogin ja somen päivittäminen on jäänyt viime aikoina aika vähälle, sillä olen ollut todella väsynyt kouluhommien yms seurauksena. Lisätietoja suunnittelemastani #neidostanaiseuteen -työstä on kuitenkin tulossa myöhemmin mm. joulukalenterin muodossa, jota pääset seuraamaan Instagramissa ja Facebookissa (@heinigma). Näillä näkymin aloitan asiakastyön harjoitteluhinnoilla ensi vuoden alussa. <3 Palaamisiin :) -Heini Nyt kun on enää vain muutama päivä opiskelun alkamiseen, tekee mieli vähän kuvata näitä ristiriitaisia tunnelmia, joita se minussa herättää. Koulumaailma ja ryhmässä oleminen ei ole ollut koskaan mulle kovin helppoa. Niin kuin aiemmassa postauksessa mainitsinkin, pääsin siis opiskelijaksi Tampereen Aikuiskoulutuskeskus TAKK:iin suorittamaan yrittäjyyden ammattitutkintoa. Yrittäjyys on ollut mulle pitkään haave, mutta en oikein koskaan uskaltanut ajatella, että se voisi oikeasti olla mahdollista. Enhän toki vieläkään tiedä mitä tuleman pitää, mutta tässä vaiheessa pääasia on, että uskallan yrittää. Innostavinta (ja pelottavinta) yrittäjyydessä on vapaus tehdä työtä omalla tavalla, omien arvojen mukaisesti ja luoda samalla jotain täysin uutta. (Btw, olen ollut aikoinaan työntekijänä TAKK:issa projektissa nimeltä VoimaKoulu, joka oli suunnattu syrjäytymisuhan alla oleville nuorille. 😊Jos haluat tutustua tarkemmin työhistoriaani, löydät CV:ni täältä.) Niin kuin moni meistä, myös minä olen kohdannut koulussa syrjintää ja kiusaamista niin lapsuudessa kuin aikuisiälläkin. Ala-yläasteen taitteessa reagoin jatkuvaan pelkäämiseen ja turvattomaan ympäristöön sairastumalla anoreksiaan, josta seurasi pitkät hoitojaksot eri sairaaloissa, joka taas johti siihen, että suoritin peruskoulun loppuun sairaalakoulussa. Myöhemmin hakeuduin vielä kymppiluokalle parantelemaan numeroitani ja ottamaan lisäaikaa jatko-opintoja varten, sillä olin tuolloin vasta juuri selvinnyt syömishäiriön akuutimmasta vaiheesta hieman turvallisimmille vesille. Lopulta pääsin opiskelemaan kauppaoppilaitokseen, josta jäi hyvät muistot sekä onnistumisen kokemus, vaikka se rankkaa aikaa olikin. Sairaalakoulun parhaimpia puolia oli ehdottomasti turvallinen ympäristö ja kokemus vertaisuudesta muiden nuorten kanssa. Tätä vertaisuuden tunnetta en koskaan kokenut peruskoulussa, koska oli jatkuva paine jaksaa ja menestyä sekä istua siihen muottiin, joka miellettiin normaaliksi ja yleisesti hyväksytyksi. Onneksi kuitenkin sain elää nuoruuteni aikana, jossa ei ollut vielä kännyköitä ja sosiaalista mediaa. Pelkästään tietoisuus siitä, että turvallisuus otettiin sairaalakoulussa vakavasti (eli mitään häiriköintiä tms. ei sallittu, joka näkyi käytännössä siten, että häiriköivän nuoren täytyi heti poistua luokkatilasta) auttoi keskittymään opiskeluun, ja siten myös oikeasti oppimaan. Tämä ei tietenkään poistanut kaikkia pelkojani ja moni asia olisi voitu hoitaa sairaalassa paremmin, mutta turvallisuudesta huolehtiminen tuki keskittymistä ja oppimista huomattavan paljon. Näistä syistä minun on hyvin vaikeaa ymmärtää sitä, ettei kouluturvallisuuden merkitystä oteta yhteiskunnassamme tarpeeksi vakavasti siten, että se priorisoitaisiin asiaksi, josta ei olla valmiita tinkimään yhtään. Jatkuva pelossa eläminen ja valppaana oleminen syö ihmisen kapasiteettia, joka luonnollisesti näkyy myös kognitiivisissa kyvyissä ja kun puhutaan lapsista, jotka vielä kasvavat ja kehittyvät, ovat väkivallan jäljet herkästi kauaskantoiset. Tunnistan nämä jäljet myös itsessäni, sillä vaikka täytän pian 35 vuotta ja olen käsitellyt kokemuksiani huomaan, että välillä pelkkä ajatus ryhmään ja kouluun menemisestä ahdistaa niin paljon, että esim. yöunieni laatu on jo nyt jossain määrin heikentynyt. Työhistoriani aktiivisimpina aikoina kävin usein puhumassa kouluissa eri ikäisille nuorille ja aikuisille mm. syömishäiriön ja trauman yhteydestä toisiinsa sekä kohtaamisen merkityksestä hoitoalalla työskenteleville ja/tai sinne suuntaaville. Kyseisten työkeikkojen aikana havaitsin, että jo pelkästään koulualueelle meneminen herätti takaumia ja sisälläni olevan kauhua tuntevan lapsen. Muistan myös erään reilu 50-vuotiaan kollegani, joka aikoinaan sanoi, ettei olisi joskus nuorempana uskonut, että vielä viisikymppisenäkin kouluun meneminen saa sykkeen nousemaan samalla tavalla kuin lapsena. Hänen sanansa tuntuivat tuolloin todella lohduttavilta: en ollut ainoa, joka tunsi niin. Joskus uskoin, että koittaisi vielä aika, jolloin nämä pelot poistuisivat kokonaan, kunhan vain jaksaisin tarpeeksi hoitaa itseäni. Minulla on ollut suuri tarve päästä pelkoni yläpuolelle, sillä myös minä olen marinoitunut siihen uskomukseen, että pelon tunteminen ja sen myöntäminen tarkoittaa heikkoutta. Tätä viestiähän meille syötetään jatkuvasti ja me myös itse ylläpidämme sitä. Esim. sellaiset yritykset ja yhtiöt, jotka rahastavat pelolla maalaamalla meille fantasioita pelkovapaasta tulevaisuudesta / terveydestä / ihmissuhteista takovat isoimmat rahat. On tärkeää nähdä ja tunnustaa se tosiasia, että me ihmiset itse olemme osa tätä yli-ihmisyyttä palvovaa kulttuuria ja siten myös näiden rakenteiden ylläpitäjiä tai suunnan muuttajia. On inhimillistä, että kaikenlaisia tunteita, kuten pelkoja herää, mutta herkästi se unohtuu, kun elää kulttuurissa, josta on poistettu inhimillisyys. Se näkyy esim. sisäisenä kriitikkona kirjoittaessani tätä tekstiä, kun huomaan miettiväni: ”onko tällainen normaalia”/ ”jos kerron näistä, antaako se minusta heikon kuvan”/ ”jos puhun näistä ääneen, nähdäänkö minut ammatillisesti epäpätevänä”/ ”mitä muut minusta nyt ajattelevat”/ ”ei saa olla näin heikko”/ ”tämä on noloa ja typerää”/ ”olen varmasti ainoa, joka tuntee näin” jne. Jos meillä olisi kulttuurissamme tarpeeksi emotionaalista aikuisuutta, meidän ei tarvitsisi pelätä ja pohtia tällaisia asioita yksin, koska ne olisivat luonnollinen osa elämää ja ihmisyyttä. Minulle suunnan muuttamista on, että uskallan kokeilla sitä, mitä haluan sekä kohdata sen herättämät tunteet häpäisemättä itseäni. että myönnän, jos en jaksa antamatta sen määrittää ihmisarvoani. että uskon omaan ammattitaitooni ja uskallan tuoda itseäni näkyväksi ja vastaanottaa kritiikkiä, vaikka se herättää hankalia tunteita. että uskallan luottaa, ettei menneisyys määritä minua, vaikka tunnen edelleen häpeää ja pelkoa. että uskaltaudun vuorovaikutukseen, vaikka se saattaa tuntua mahdottomalta. Etten enää hylkää itseäni. Etten yritä olla auttajana yli-ihminen vaan inhimillinen. Uskallan myöntää olevani haavoittuva. Ja että muistutan itseäni tästä kaikesta erityisesti niissä hetkissä, kun taas kirjaimellisesti tunnen olevani se pieni Heini, joka lähes lamaantuneena pelosta istuu ala-asteen luokkahuoneen pulpetissa. 😊 P.s. Jos haluat tukea työtäni ja olet kiinnostunut runokirjastani, löydät sen täältä: From Wounded Maiden To Woman Awaken (bod.fi) Olen kirjoittanut viimeksi blogia ennen kesäloman alkua ja nyt kun olen tällaisessa taitekohdassa oman itseni ja yrityksen perustamisen suhteen, voisi olla hyvä tehdä tilinpäätös eli katsoa mitä on tullut tehtyä ja mitkä ovat lähitulevaisuuden näkymät.
Minun ja Jarin yhteinen kesäloma päättyi heinäkuun loppuun, vaikka lämmin kesä vielä toistaiseksi jatkuukin. Odotimme kumpikin paljon yhteistä lomaa ja aikaa saada olla ilman kiireitä ja työasioita, vaikka työ on meille myös elämäntapa, sillä ne teemat ja asiat, joiden kanssa työskentelemme, ovat myös osa meitä itseämme. Ajatus yhdessä olosta herätti myös paljon pelkoja ja kysymyksiä siitä, mitä loman aikana kummassakin nousee pintaan, kun kiire ei ole viemässä huomiota. Onneksi suhteessamme on kuitenkin tilaa olla näiden kysymysten ja pelkojen kanssa - tai jos huomaamme, että syystä tai toisesta tila puuttuu, teemme asialle jotakin. Samalla tämä kaikki peilaa aika raadollisella tavalla vanhoja parisuhteitani, joissa tuota tilaa ei ollut – ja minkälaisia seurauksia sillä on ollut. Olemme olleet yhdessä nyt reilu 2 vuotta. Se on parisuhteessa sellainen aika, että yhteistä historiaa on jo kertynyt, joka samalla myös tarkoittaa, että turvan tunne lisääntyy. Se nostaa yhä syvemmältä vanhoja haavoja pintaan, ja lomamme aikana kohtasimme useita sellaisia tilanteita, joissa vanhat defenssit ja tuttu turvattomuuden tunne aktivoituivat. Ja niin raskasta ja surullista kuin sen kaiken kohtaaminen aina onkin, antaa se kuitenkin samalla myös mahdollisuuden haavojen parantumiseen, jos ne saavat olla ja tulla kuulluiksi. Lomamme oli kaiken kaikkiaan aika musiikin täyteinen ja nautin käydä yhdessä keikoilla. Olen kiitollinen siitä, että sain jakaa kaiken sen yhdessä Jarin kanssa, sillä olen tottunut käymään keikoilla yksin - ja jossain määrin haluan sitä perinnettä vaaliakin, koska sillä on minulle oma ainutlaatuinen merkityksensä. Koko viime kevät ja kesän alku oli aikamoista pusertamista ja päällekkäin oli paljon hoidettavia asioita, jotka olivat uuvuttavia. Vaikka en vielä ole tehnyt virallisesti palkkatöitä (ellei Vihatyökursseja lasketa), olen aloittanut ensimmäisen kirjani kirjoittamisen, julkaissut ensimmäisen runokirjani, tehnyt palvelumuotoilua ja ideoinut omaa verkkokauppaa, kirjoittanut blogia, kuvannut videoita, suunnitellut ”Rakas ja Turvassa” -tuotteita (joista tulen kertomaan pian lisää), rakentanut kotisivut, maalannut ja myynyt ensimmäisen tauluni – ja yhtenä raskaimpana asiana vienyt loppuun hoitoani koskevan 4 vuotta kestäneen kanteluprosessin, joka päätyi lopulta eduskunnan oikeusasiamiehen pöydälle viime huhtikuussa. Valitettavasti oikeutta en saanut ja se satutti syvästi, vaikka siihen osasinkin varautua. Tämä prosessi on ollut kaiken kaikkiaan aivan uskomaton ja vaikka se järjestelmän kannalta päättyikin näin, tulen tähän vielä palaamaan, kun aika on oikea. Tiedän, että se tapahtuu. Tämä neljävuotinen prosessi kaikkine tapahtumineen on ollut niin kivulias, etten olisi vielä v. 2019 uskonut, että kykenen sen ohella luomaan tätä kaikkea. Voisiko siis sanoa, että se on ollut jonkinlainen elinehto elämälle ja selviytymiselle? Kyllä. Se on myös ollut syvimmiltään yhteyden luomista omaan feminiinisyyteen: jatkuvaa syntymistä ja kuolemista. Hain kevään aikana uudelleen apua yksityiseltä, sillä jostain sitä on täytynyt saada. Ellei olisi ollut aivan pakko, olisin mielelläni jättänyt koko asian hoitamatta, sillä siihen liittyvissä peloissa oli sietämistä. Istuessani uuden lääkärin vastaanotolla, oli kieltämättä aika pysäyttävää huomata, miten tärisin penkissä kuin haavan lehti enkä meinannut saada sanaa suustani. ”Tätä väkivalta tekee”, mietin mielessäni. Työkyvyn arviointi sujui lopulta ihan ok ja vaikka on ollut vaikeaa hyväksyä tätä uupumusta ja sen eri ilmenemismuotoja, hyväksyntä on ollut avain eteenpäin pääsemiseen. ”Pienin askelin ja hetki kerrallaan, muista”, olen sanonut itselleni lukemattomia kertoja. Olen myös paljon käynyt läpi suhdettani sosiaaliseen mediaan, koska jossain vaiheessa havahduin siihen, että koitin hakea sieltä sellaista hyväksyntää ja arvostusta, joka oli satuttavaa. En ole missään vaiheessa saanut järisyttäviä tykkäysmääriä ja palaute on ollut kaiken kaikkiaan hyvin vähäistä (kiitos kuitenkin teille, jotka olette kommentoineet ja kannustaneet - ette usko miten arvokasta se on ollut <3) ja siitä voisi tehdä (ja teinkin) sellaisen tulkinnan, ettei minusta pidetä ja/tai ettei osaamiselleni ole kysyntää. Tiesin, että jonkun on muututtava ja ennen kaikkea se oli suhteeni koko asiaan. Päätin ottaa kunnolla etäisyyttä ja miettiä, mitä oikein haluan. Pidin pitkiä taukoja, etten avannut mitään sosiaalisen median tilejä. Kun kuulostelin etäisyyden psyykkisiä ja fyysisiä vaikutuksia huomasin, että suunta oli oikea. Sen sijaan, että olisin koittanut ponnistella ja tehdä enemmän, keskityin antamaan itselleni sitä hyväksyntää, jota yritin hakea ulkopuoleltani. Jatkossakin tulen käyttämään sosiaalista mediaa yhä enemmän työvälineenäni. En ole halunnut näkymättömyyden ja hiljaisuuden lannistaa minua vaan olen päättänyt uskoa omaan juttuuni ja tekemiseeni lopputuloksesta huolimatta. Vaikka työ ei kantaisikaan leiville, tiedän ainakin yrittäneeni. Kesäloman päätyttyä tunsin, että olen jonkinlaisessa taitekohdassa ja mietin, mikä olisi paras vaihtoehto oman yritystoiminnan aloittamiselle. Alkoi tuntumaan siltä, että tarvitsen yksinkertaisesti enemmän tietoa ja jonkun tahon/paikan, josta voisin saada peilausta, näkökulmaa ja vahvistusta liikeidealleni. Lopulta löysin Tampereen Aikuiskoulutuskeskus TAKK:in sivuilta yrittäjyyden ammattitutkinnon, joka tuntui kutsuvalta. Puhuttuani puhelimessa kouluttajan kanssa, päädyin laittamaan hakemuksen... ja tänään sain tiedon, että minut on hyväksytty opiskelijaksi, joka on aivan mahtava uutinen! Olen todella innoissani ja samaan aikaan kauhuissani. Niin kuin monesti olen todennut: näkyväksi tuleminen on aina pelottavaa, ja tämä on konkreettinen askel siihen suuntaan. Valmistuin v. 2009 merkonomiksi, mutta heikon terveydentilan ja kiinnostuksen puutteen vuoksi en ole juurikaan alan töitä tehnyt. Kun löysin kokemusasiantuntijuuden v. 2013, antoi se merkityksellisyyden tunnetta sekä toivoa työelämään paluusta ja oman jutun löytämisestä. Nyt 9 vuotta myöhemmin monessa liemessä keitettynä, olen kohdassa, jossa nämä kaksi yhdistyvät toisiinsa – ja se on kyllä aivan ihana tunne! Haaveilin jo pienenä yrittäjyydestä, sillä olen aina ollut oman tien kulkija, erilainen ja jotenkin sopeutumaton. Opinnot alkavat 5.9 ja olen suunnitellut, että tulen pitämään opintopäiväkirjaa täällä blogissa (ja tod.näköisesti tekemään myös videoita Youtubeen), jossa tulen pohtimaan ainakin seuraavia asioita: - kuinka ammatillisesti uskottavana kokemusperäinen asiantuntijuus nähdään osana auttamistyötä, - ja mistä kaikesta ammatillisuus minulle koostuu ja miten se minussa itsessäni rakentuu. Syvimmiltäänhän on kysymys siitä, kuinka paljon uskon itseeni ja omaan osaamiseeni, sillä se on oman itsen johtajuutta eli toisin sanoen: yrittäjyyttä. Otan myös mielelläni vastaan palautetta ja kysymyksiä. :) Lämpimin kesäterveisin, Heini Kuvassa oleva teksti Elisabet Laurilan koskettavasta kirjasta ’Johanna’ (lämmin lukusuositus <3) P.s. Jos olet kiinnostunut tukemaan työtäni ja ostamaan runokirjani, löydät sen osoitteesta: From Wounded Maiden To Woman Awaken (bod.fi) Tämä kirjoitus on omistettu lähisuhdeväkivallan uhreille sukupuolesta riippumatta. Olen kirjoitellut tätä tekstiä jo pidemmän aikaa samalla, kun seurasin Amber Heardin ja Johnny Deppin oikeudenkäyntiä, jota en lopulta pystynyt katsomaan loppuun asti, koska aloin voimaan fyysisesti niin pahoin. En reagoinut ainoastaan oikeudenkäynnissä esiin nousseisiin asioihin vaan voisiko sanoa, että jopa kuvottavampaa oli nähdä Amberin julkinen mustamaalaus. Heidänkin tapauksessaan toistui jo entuudestaan tuttu kuvio, jossa uhrin täytyi todistaa olevansa ”todellinen uhri” sen sijaan, että olisi katsottu väkivallan tekijää ja hänen vastuutaan. Valitettavasti yllätyksenä tämä ei tullut. Ja kyllä, tämä on karhunpalvelus lähisuhdeväkivaltaa kokeneille, koska valitettavasti tämä viestii kaikesta muusta kuin siitä, että kannattaa uskaltaa avata suunsa ja hakea apua. Uskon, että uhrien syyllistäminen on arkipäiväisempää kuin uskommekaan ja minulla on siitä myös omakohtaista kokemusta.
Amberin ja Johnnyn välillä ollut dynamiikka muistutti entisistä parisuhteistani ja leimatuksi tulemisen kokemuksista. Mieleeni palautui ns. "pariterapia", jossa kävin ex-mieheni kanssa suhteemme loppuvaiheessa. Olin tuolloin itsetuhoinen ja epätoivoinen sekä psyykkisesti ja fyysisesti aivan loppu. Ex-mieheni oli ulkoisesti hyvin pärjäävä: työssäkäyvä, terve ja sosiaalinen mies. Minulla taas oli diagnosoitu traumaperäinen stressihäiriö, joka teki elämästäni helvettiä ja se näkyi minusta eri tavoin. Työkykyni oli myös tästä syystä heikko. Välillämme ollut dynamiikka perustui molemminpuoliseen riippuvuuteen, mutta minä kannoin vastuuta myös ex-mieheni ongelmista, koska hän ei sitä kyennyt tekemään. Hän syyllisti minua omasta pahoinvoinnistaan ja sen seurauksista. Siksi hänelle oli myös tärkeää, että minä todella voin pahoin, koska tällöin hänen ei tarvinnut katsoa peiliin. Mitä paremmin voin ja mitä enemmän vahvistuin, sitä kylmemmäksi hän minua kohtaan muuttui. Se näkyi hänen käytöksessään mm. toistuvana nöyryyttämisenä, hylkäämisenä ja joskus myös fyysisenä kiinnikäymisenä. Jossain kohtaa havahduin syvemmin siihen tosiasiaan, että tässä saattaa vielä henki lähteä. Kovan työn tuloksena aloin lopulta kasvamaan ulos tuosta roolista, josta ex-mieheni myös hyötyi, vaikka olin hänelle ”jatkuva rasite”. Olin hakenut ongelmiimme apua aiemminkin ja toivoin, että joku vihdoin näkisi myös hänen osuutensa ja ottaisi sen vakavasti. Minä olin tuossa vaiheessa käynyt terapiassa useamman vuoden, mieheni ei. Siitä huolimatta, että kuvasin välillämme olleita tilanteita tuoden esiin myös omaa vastuutani, kävi niin, että viimeisellä käyntikerralla meitä tavannut ns. "pariterapeutti" totesi ex-miehelleni minun läsnä ollessani: "on varmasti raskasta olla suhteessa psykiatrisen potilaan kanssa." En ensin pystynyt uskomaan kuulemaani todeksi enkä vieläkään kykene sanoin kuvaamaan miltä se tuntui. Tilanne oli hyvin nöyryyttävä, traumatisoiva ja ihmisarvoani mitätöivä. Samalla kyseinen "pariterapeutti" tuli oikeuttaneeksi ex-mieheni väkivaltaisen käytöksen kutsuen sitä samalla ammattiavuksi, joka teki tilanteesta erityisen vaarallisen, irvokkaan ja epäeettisen. Tämä on auttamisen nimissä tapahtuvaa väkivaltaa, josta kukaan ei järjestelmämme sisällä tunnu kantavan vastuuta. En siis ole koskaan kuullut näin tapahtuvan. Kuvaamani tilanne ei jäänyt ainoaksi laatuaan. Nämä kokemukset ovat jättäneet minuun syvät arvet ja siten pahentaneet huomattavasti epäluottamustani auttamisjärjestelmäämme kohtaan. Oikeudenkäynnissä esiintyneiden todistajien yms. lisäksi seurasin Amberin sekä Johnnyn olemusta ja heidän tapaansa reagoida asioihin. Sen perusteella mitä näin ja kuulin, Johnny ei ainakaan vaikuttanut ottavan vastuuta mistään. Hän oli olemukseltaan hyvin ylimielinen ja hyökkäävän oloinen. Ollessaan todistajana, hän ei tuntunut kestävän keskeytyksiä ja koki ne ikään kuin henkilökohtaisina loukkauksina. Hän ei vastannut mihinkään suoraan vaan kierteli ja kaarteli asioita vieden huomiota muualle. Oikeudenkäynti vaikutti olevan hänelle pikemminkin terapiaa ja jonkinlainen henkilökohtainen "show", joka perustui katkeruudelle ja kostolle. Tuntui pelottavalta se, miten hän naureskeli ja heitteli humoristisia kommentteja puhuttaessa hyvin vakavista ja vaarallisista tapahtumista, joissa hän itse oli ollut osallisena. Hän myös saapui oikeudenkäyntiin kirjaimellisesti filmitähden elkein: astuessaan ulos autosta, hän vilkutti ulkona huutaville faneilleen rennon reggaen soidessa taustalla. Samaan aikaan Amberille buuattiin. Mikään em. esimerkeistä ei kerro minulle vastuunottamisesta eikä herätä minussa luottamusta, päinvastoin. Jos sinä koit asian toisin, millä tavalla vastuunottaminen sinulle välittyi? Ja valitettavasti kyllä, tuo uhriutuminen toimi, sillä Amber oli se, joka demonisoitiin julkisesti. Tätä samaa demonisointia on tapahtunut toistuvasti Me Too -kampanjan aikana, kun naiset ovat uskaltaneet puhua kokemastaan väkivallasta ja vastuuttaa väkivallan tekijöitä. Se ei tietenkään poissulje sitä mahdollisuutta, että tuotakin kampanjaa voi käyttää vääriin tarkoitusperiin ihan siinä missä mitä tahansa muutakin. Olisi naiivia ajatella niin. Aikuinen, vastuuntuntoinen ja itsensä kanssa tasapainossa oleva mies (sen enempää kuin nainenkaan) ei käyttäydy noin. "Ainoa ihminen, jota olen koskaan elämäni aikana pahoinpidellyt, olen minä itse", totesi Depp oikeudenkäynnissä 26.04. Tuollainen toteamus kaiken esiin nousseen jälkeen kertoo aika paljon ihmisen kyvystä kantaa vastuuta. Amberin ollessa todistajana, Johnny käyttäytyi kuin häntä ei olisi olemassakaan. Hän oli luvannut, ettei hän tule enää koskaan katsomaan Amberia silmiin (=Amber ei siis tule enää koskaan näkemään hänen katsettaan). Tämä on jo itsessään henkistä väkivaltaa. Raivostuttavan lapsellista ja kuvottavaa käytöstä "aikuiselta mieheltä" (eli aikuiselta pojalta). Tiedän miltä se tuntuu, kun vastapuolella on täydellinen teflon: se, kun mikään mitä sanot tai teet / miltä sinusta tuntuu ei merkitse toiselle osapuolelle mitään, on sanoin kuvaamattoman vahingoittavaa. Amber oli olemukseltaan vahvemman ja hillitymmän oloinen, vaikka hetkittäin hän näytti jopa pelottavan kylmältä. En voi ymmärtää sitä, miksi hän joutui kaiken kokemansa jälkeen vielä todistamaan suoraan Deppin nenän edessä. Jos itse olisin ollut tuossa tilanteessa ja se suhteen ainoa osapuoli, joka kykenee katsekontaktiin, olisi se vahvistanut minulle (ja toivottavasti muillekin) mieheni taipumusta väkivaltaisuuteen. Mutta toisin kävi: Deppin ylimielinen asenne Amberia kohtaan nähtiinkin hyveenä. Mitä tämä kertoo meidän kollektiivisesta kyvystämme tunnistaa väkivalta? Tuollaiseen tilanteeseen joutuminen on jo itsessään väkivaltaa kokeneelle uudelleen traumatisoiva, niin kuin tietysti koko oikeudenkäyntiprosessi. En tarkoita, että Amber olisi puhdas pulmunen, sillä onhan hänkin todistetusti käyttäytynyt väärin ja väkivaltaisesti. Mutta toisin kuin Depp, hän toi esiin myös omaa vastuutaan puhumalla läheisriippuvuudestaan ja sen eri ilmenemismuodoista. Johnny kuulosti enemmän siltä kuin hänet olisi pakotettu suhteeseen, vaikka hän itse valitsi siihen jäädä ja oli selkeästi myös hyötynyt Amberin tuesta vaikempina aikoina. On selvää, että tuomio annettiin julkisesti jo paljon ennen valamiehistön lopullista päätöstä ja uskon, että tämä oli yksi syy siihen, miksi oikeudenkäynti haluttiin käydä julkisesti. Koko oikeudenkäyntiprosessi oli kaiken kaikkiaan kuin suoraan pahimmasta painajaisestani, jossa minut tuomitaan julkisesti "epävakaaksi, hysteeriseksi naiseksi", koska olen uskaltanut asettua itseni puolelle. Sillä, mitä olen joutunut kokemaan ei ole kenellekään mitään merkitystä, sillä joku toinen jossain on päättänyt, että valehtelen ja/tai olen sairas. Olen monelle ex-miehelleni se "epävakaa, nalkuttava akka", koska olen uskaltanut puhua siitä, mikä on ollut totta. Se ei tee minusta virheetöntä osapuolta, sillä myös minä olen tahtomattani satuttanut ja toiminut monin tavoin väärin. Se, että reagoin ex-mieheni väkivaltaiseen käytökseen pistettiin sairauden piikkiin, jota myös käytettiin minua vastaan. Minulle reagointini on tänä päivänä ennemminkin terveyttä, koska valheellisessa ja sairaassa ympäristössä eläminen kuuluukin tuntua pahalta. Tuskin olisin enää hengissä, jos olisin lopullisesti hylännyt itseni enkä olisi saanut apua. Kaiken tuon jälkeen oli tuskallisen vaikeaa uskaltaa uskoa olevansa Rakkauden arvoinen sekä taistella avun saamisen eteen ja ottaa sitä vastaan siinä vaiheessa, kun oikea apu sattui kohdalle. Selviytyminen on siis mahdollista mahdottomissakin olosuhteissa ja siitä haluan muistuttaa jokaista, joka sitä tällä hetkellä tarvitsee. Yksin siihen ei tarvitse pystyä ja vaatimuksena sellainen on täysin kohtuuton. ❤️ Artikkelit: Opinion | Amber Heard: I spoke up against sexual violence — and faced our culture’s wrath. That has to change. - The Washington Post www.thecut.com/2022/05/why-do-so-many-people-think-amber-heard-is-lying.html ![]() Ohjasimme Jarin kanssa viime lauantaina 23.4 vuoden ensimmäisen Vihatyökurssin Vihdissä. Kiitos järjestelyistä ja mukanaolosta Teresa Vänttilä (ig: @vyohyketerapia_teresavanttila)❤️ Ja kiitos jokaiselle kurssilaiselle. Roolini Jarin työparina hakee edelleen paikkaansa ja niin se saa rauhassa tehdäkin, vaikka kipuilenkin sen kanssa. Toistaiseksi roolini on ollut aika passiivinen ja vasta viime aikoina olen alkanut paremmin ymmärtämään, miten arvokkaita asioita havainnointi ja läsnä olo jo itsessään ovat. Olen aina ollut ujo, vetäytyvä ja hiljainen ja edelleen huomaan miten vaikea sitä puolta itsessä on hyväksyä, koska siihen on suhtauduttu niin kielteisesti. Tärkein tehtäväni (ja se kaikista vaikein) kurssilla on olla mahdollisimman totta eli oma itseni ja sen myötä toimia rakkaudellisena peilinä toisille. Ennen kurssia pyrin pysähtymään ja kysymään itseltäni: - onko minulla tarvetta miellyttää - mitä odotuksia / vaatimuksia minulla on itseni suhteen - kuinka paljon minussa on sellaista nähdyksi ja kuulluksi tulemisen kaipuuta, joka on pois ammatillisuudesta ellen tule siitä tietoiseksi - mitä pelkoja minulla on ja kuinka turvassa olen omien kipujeni kanssa jne. Nämä ovat suorassa suhteessa vihan tunteeseen ja sen myötä rakkauden kokemiseen. Jokainen kurssi ohjaa minua ja meitä molempia omalla ainutlaatuisella tavallaan. Seuraava Vihatyökurssi järjestetään 3.6 Helsingissä Jollaksen Kartanolla. Väkivaltaa kokeneena naisena ymmärrän, että jo itsessään sana 'Vihatyö' voi nostaa pelkoja. Jos olet kiinnostunut kurssista, mutta jokin mietityttää, voit olla yhteydessä joko minuun tai Jariin. Minut tavoittaa parhaiten laittamalla s.postia osoitteeseen [email protected], koska käytän tällä hetkellä epäsäännöllisesti sosiaalista mediaa. Lämpimästi tervetuloa! ✨️ Lisätiedot: www.jarikoponen.fi & www.heinigma.fi Koska tänään on ystävänpäivä, ajattelin kirjoittaa ajatuksiani ystävyydestä ja ystävättömyydestä. Koen tämän olevan eräänlainen rehellinen rakkauskirje itselleni ja sen myötä kaikille teille, jotka koette tämän resonoivan itsessänne. Minulla on ollut läpi elämän määrällisesti hyvin vähän ystäviä ja nyt 34-vuotiaana niitä ei ole elämässäni ollenkaan. Karua, mutta totta. Ei ole mitenkään mieltä ylentävää todeta tätä ääneen tällaisena sosiaalisuutta ylistävänä kulutusjuhlapäivänä enkä joskus nuorempana olisi kehdannut sanoa tätä ääneen. Myönnän, että kyllä tämä nytkin tuntuu vaikealta, mutta koska en enää samalla tavalla häpeä itseäni, en myöskään ajattele, että tämä tilanne johtuu yksinomaan minusta tai että se kertoisi minun arvostani ihmisenä. Koen tärkeäksi puhua vaikeista asioista ääneen ja olla parhaani mukaan sellainen aikuinen nainen, jota olisin itse nuorena tarvinnut. Voisiko siis sanoa, että olen alkanut tulemaan yhä enemmän ystäväksi itselleni? Kyllä, ja siitä olen valtavan kiitollinen ja onnellinen, sillä se ei ole tapahtunut hetkessä vain ajatuksiani muuttamalla. Mistä tämä ystävättömyys sitten johtuu? Ajattelen sen johtuvan minussa tapahtuneesta muutoksesta sekä näen sen olevan seurausta minun ja aiemmin ympärilläni olleiden ihmisten tekemistä valinnoista. Minulle ovat olleet tuttuja ns. ystävyyssuhteet, jotka eivät ole perustuneet keskinäiseen kunnioitukseen tai molemminpuoliseen arvostukseen eikä niissä ole ollut tilaa avoimuudelle. Nämä suhteet perustuivat ennemminkin hyödyn saamiseen: yhteyttä pidettiin silloin, kun tarvittiin jotakin eikä muutokselle ollut tilaa. Näissä ns. ystävyyssuhteissa oli aina jonkinlainen ääneen sanomaton odotus / oletus siitä, että suhde tulisi pysymään samanlaisena eli toisin sanoen muuttumattomana, koska muutos kyseenalaistaisi tuon yhteisen illuusion "ystävyydestä" ja siksi se koettiin uhaksi. Ja koska olin tuolloin kuorrutettu häpeällä ja omanarvontuntoni laahasi pohjamudissa, mieleeni ei edes tullut se, että voisin ansaita jotain parempaa. Vasta jälkikäteen olen ymmärtänyt, että omanarvontunto on asia, joka rakentuu ihmiseen. Parhaimmassa tapauksessa se rakentuu rakkaudellisen vanhemmuuden myötä, mutta mikäli se ei ole syystä tai toisesta toteutunut, se voi alkaa rakentumaan myös myöhemmin aikuisiällä turvallisten ihmissuhteiden myötä. Turvallisissa ihmissuhteissa on tilaa kohdata omia tunteita ja katsoa omaa elämänhistoriaa sekä kasvaa ihmisenä. Se ei siis muutu pelkällä ajatus, - ja/tai asennemuutoksella niin kuin tämä meitä ympäröivä fast food-kulttuuri antaa usein ymmärtää. Kun omanarvontuntoni alkoi hiljalleen rakentumaan, se luonnollisesti heijastui myös ympärilleni. Kun en enää kyennyt hylkäämään itseäni, tulin hylätyksi niiden ihmisten taholta, jotka eivät rajojen asettamistani kestäneet. Jäljelle ei kuitenkaan jäänyt ketään. Se on toki tuntunut (ja tuntuu) hyvin tuskalliselle ja olo on usein yksinäinen, mutta olen siitä huolimatta kiitollinen kaikesta tapahtuneesta, koska se on sentään ollut jotakin, joka on ollut aitoa ja totta. Se on myös pysäyttänyt minut miettimään mitä ystävyys minulle todellisuudessa merkitsee ja vastaukseni on, että Rakkautta ja tasavertaisuutta.
Rakkaus on vapautta saada olla se, kuka syvimmiltään on ja sallia tuo sama vapaus toisille. Se on erillisyyttä ja yhdessä kasvamista, ei itsen tai toisen tukahduttamista. Se on omien ja toisten tarpeiden huomioimista, ei itsen tai toisen hyvinvoinnin uhraamista. Se on haavoittuvaksi asettumista ja molemminpuolista kunnioitusta, ei toisen hyväksi käyttämistä tai kontrollointia. Koen, että tässä iässä ei ole helppo tavata samalla aaltopituudella olevia ihmisiä (jos koskaan on ollut) ja luoda uusia ystävyyssuhteita, sillä monet ikäiseni keskittyvät perhe-elämään tai sen perustamiseen, ja monesti myös tärkeimmät ystävyyssuhteet on luotu aiemmin elämässä. Uskon kuitenkin siihen, että oikeat ihmiset tulevat elämääni silloin, kun on tarkoitettu ja tämän yksinäisyyden kohtaaminen kaikessa lohduttomuudessaan on hyvin tärkeää ja arvokasta. Lupaankin siis itselleni tänä ystävänpäivänä (niin kuin vuoden jokaisena päivänä), että pyrin rakastamaan itseäni ja kehoani vailla minkäänlaisia ehtoja sekä hyväksyn sen, että välillä se tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Hyvää ystävänpäivää kaikille - ja erityisesti yksinäisyyttä kokeville, oudoille ja kelpaamattomille, erilaisille ja ainutlaatuisille. <3 Rakkaudella, Heini (Kirjoitus julkaistu alunperin 7.12.2021 Facebookissa & Instagramissa)
Viimeisen vuorokauden sisällä olen saanut netissä kahdelta eri mieheltä seksuaalissävytteisiä, ahdistavia viestejä. Tämä on yksi (valitettavan yleinen) seksuaalisen väkivallan muoto. Ensimmäinen reaktioni oli pelko ja välitön itseni syyllistäminen: "..koska olen julkaissut itsestäni sellaisia ja tällaisia kuvia, joissa näytän siltä ja tuolta, syy on minun.." sekä tunteeni mitätöinti: "..ei kannata tehdä numeroa, pahempaakin on olemassa.." Kuulostaako tutulta? Nämä sisäiset dialogit ovat aika monelle meistä tuttuja, mutta tällainen suhtautuminen on nähtävissä myös yleisessä keskustelukulttuurissa. Estän tällaiset henkilöt ja tarvittaessa arvioin asian eteenpäin viemistä. Mikäli sinäkin olet saanut tällaisia viestejä, kannustan puhumaan sellaisten ihmisten/tahojen kanssa, joiden kanssa voit kokea turvaa. (Viestit kannattaa myös säilyttää.) Kertoessani väkivaltakokemuksista, olen kohdannut usein mitätöintiä, joka on yhtä vakava asia kuin itse väkivalta, sillä se uudelleen traumatisoi uhrin. Kuulluksi tulemisen kokemus eli yhteyden syntyminen edellyttää muutakin kuin kauniita, kannustavia sanoja. Yhteyden _tuntee_. Se syntyy siitä, että myös kuulijalla on yhteys itseensä, koska vasta sen myötä voi liittyä toiseen ja turvallisuuden tunne lisääntyä. (Diss-association) eli mitätöivä suhtautuminen on kuulostanut mm. tältä: "ei kai se noin vakavaa ollut, olethan varma ettet ylireagoi?" / "ehkä se (tekijä) oli ajattelematon eikä tarkoittanut pahaa" / "ehkä olisi jo ihan hyvä pystyä hautaamaan vanhat asiat, olet selviytyjä" / "maailmassa tapahtuu paljon pahoja asioita, ei kaikesta voi mieltänsä pahoittaa" / "itsehän sinne sen (tekijän) luokse menit, miksi et lähtenyt pois?" / "kyllä aikuisen ihmisen pitää pystyä puolensa pitämään" / "asioita voi myös aina yrittää katsoa positiivisemmasta näkökulmasta." Tällainen suhtautuminen syyllistää ja häpäisee väkivallan uhrin sen sijaan, että vastuu eli syyllisyys ohjattaisiin sinne, minne se kuuluu eli tekijälle. Jäljelle jää häpeä ja yksinäisyys sekä selittämättömältä tuntuva kauhun/turvattomuuden tunne. Usein näissä tilanteissa olen jäänyt miettimään, mikä kaikki todella on totta ja mikä ei (dissociation/dissosiaatio). Se on psyykkisesti vakava tila, vaikkakin sen tarkoitus on suojata ihmistä. (Association) eli yhteys ja kuulluksi tuleminen on kuulostanut mm. tältä: "ei ihme, että sinua pelottaa. Kuulostaa järkyttävälle" / "miten voisin auttaa? Voinko tehdä jotain?" / "kiitos luottamuksestasi ja siitä, että kerroit. Ei varmasti ollut helppoa" / "ihailen rohkeuttasi ja raivostuttaa puolestasi. Se ei ollut sinun vikasi" / "en tiedä mitä sanoisin, olen pahoillani puolestasi" / "Voin vain aavistaa miten pahalta sinusta tuntuu" / "pelottaa etten osaa auttaa sinua, mutta haluan yrittää. Kerrothan, jos jokin tuntuu sinusta pahalle." / "saat olla juuri sellainen kuin olet. Sinun ei ole pakko tehdä mitään, mikä ei tunnu sinusta hyvälle." Väkivaltaan turvautuva ihminen pyrkii aina siirtämään oman häpeänsä toisen kannettavaksi, joten se, että itsessä aktivoituu häpeä on luonnollista. Syy ei kuitenkaan ole sinun vaan vastuu kuuluu aina tekijälle. Et ole yksin. ❤ - Heini Kirjoittaessani tätä, tunnen tuttua surua, vihaa ja epätoivoa. Suren olematonta suhdetta sukuuni ja välillämme olevaa suurta kuilua. Toistaiseksi näyttää siltä, että kohtaaminen on mahdotonta ellen hylkää itseäni enkä voi enää tehdä sitä. Tiedän mitä siitä seuraa ja se on terveyden menettäminen. Usein kuulee sanottavan, että toivoa on aina, mutta en ole asiasta ihan samaa mieltä. Toivoa on silloin, kun kumpikin osapuoli on halukas ja kykeneväinen kohtaamaan itsensä ja sen myötä toisen. Silloin, kun vastapuolella ei ole tietoisuutta eikä kykyä ottaa vastuuta, kuulluksi tuleminen on mahdotonta. Tällöin voisin käyttää koko elämäni siihen, että koittaisin saada muut ymmärtämään itseäni, mutta se ei johtaisi mihinkään muuhun kuin oman elämäni menettämiseen. Eniten minua on auttanut terveiden rajojen asettaminen ja itseni puolella oleminen.
Minäkin olen aiemmin elämässäni elänyt uhrin tilassa eikä sen seurauksia ole ollut helppoa kohdata. Siksi olen opetellut (ja opettelen edelleen) ottamaan vastuuta omasta hyvinvoinnistani, johon kuuluu myös se, että en enää suostu olemaan roskakori toisten pahalle ololle. Syntymästäni on nyt 34 vuotta ja suurimman osan tähän astisesta elämästäni olen elänyt tässä syntipukin roolissa. Olen sukuni Musta Lammas*, joka kasvoi perhedynamiikassa, jossa pahoinvointia ei tunnistettu eikä siten myöskään tunnustettu. Vaikeneminen ja valheellisuus on vakava asia, koska se on sairastuttavaa. Elin pitkään siinä uskomuksessa, että voisin korjata tilanteen kunhan vain pystyisin muuttamaan itseni. Tätä muutkin minulta odottivat, joka toisin sanoen on tarkoittanut sitä, että ympärilläni olleet ihmiset ovat ulkoistaneet oman vastuunsa siirtämällä syyllisyytensä minuun. Ja koska minussa on ollut uskomus, että olen arvoton ja huonompi kuin muut, olen ottanut sen kantaakseni. Kun lopulta sairastuin psyykkisesti, sitä hävettiin ja haluttiin peitellä, joka vain vahvisti tuota arvottomuuden tunnetta. Surullista on, että myös yhteiskunnan viesti on ollut sama. Koen kuitenkin, että sairastuminen on ollut sekä kirous,- että siunaus, koska sen kautta olen voinut tulla tietoiseksi tästä kaikesta ja muuttaa suuntaa elämässäni muiden tuella. Kun aloin tietoisesti astumaan ulos syntipukin roolista, kohdattavakseni on noussut oloja, jotka ovat tuntuneet helvetillisiltä. Se on juuri sitä helvetillisyyttä, jota lapsena en kyennyt mitenkään käsittelemään. Miten lapsi voisikaan käsittää jotain tällaista, jolle ei aikuisenakaan meinaa löytää sanoja? Ei mitenkään eikä sellaista voi lapselta vaatiakaan. Aikuisten tulisi tuoda turvaa ja kantaa itse itsensä eikä siirtää tunnehaavojaan lasten kannettavaksi. Aikuisena pystyn ymmärtämään miksi näin tapahtuu, koska kyseessä ovat sukupolvien takaa siirtyneet tunnehaavat, joiden käsittelemiseen edellisillä sukupolvilla ei ole ollut minkäänlaisia eväitä. Se ei silti poista heidän vastuutaan. On väärin ajatella, että minun tulisi uhrata elämäni ollakseni taakankantaja. Sillä olisi vakavat seuraukset, jotka näkyisivät hyvinvoinnissani ja ihmissuhteissani. Vanhemman uhrautuminen on vakava asia, koska lapsen näkökulmasta se tarkoittaa pahimmillaan ikuista kiitollisuuden velkaa, jota ylläpitää kroonistunut syyllisyyden tunne. Siksi tyttärenä suurin toiveeni on ollut, että vanhempani ottaisivat vastuuta itsestään. Vanhemmalle tai sitä edustavalle aikuiselle kuuluu vanhemmuuteen kuuluva vastuu. Se on palvelutehtävä, joka säilyy ihmisellä läpi elämän. Jos olet vanhempi, tulet aina olemaan lapsellesi isä tai äiti, oli hän minkä ikäinen tahansa. Ja jos joku ajattelee, että minun on helppoa puhua näistä asioista, koska olen lapseton, se ei pidä paikkaansa. Jos haluaisin päästä helpolla, valitsisin olla hiljaa. Tiedän, että täydellistä ihmistä tai vanhemmuutta ei ole olemassakaan. Kun olen kohdannut näitä oloja, minusta on usein tuntunut siltä, että hajoan psyykkisesti. Nuorempana turvauduin itsetuhoisuuteen, koska olin turvaton ja täysin keinoton. Yritin jatkuvasti muuttua kunnolliseksi, hyväksi tyttäreksi, joka olisi kaikin tavoin kaunis ja miellyttävä, mutta mikään ei riittänyt. Nyt ymmärrän, että kyse ei koskaan ollut siitä etten riittäisi tai että minussa olisi jotain vikaa. Olen yrittänyt koko elämäni täyttää aukkoa, joka ei koskaan voi täyttyä, sillä se on pohjaton. Kun aloin tietoisesti asettumaan itseni puolelle, on tapahtunut juuri se, jota pienestä asti olen pelännyt ja yrittänyt kontrolloida: minulle käännettiin selkä ja koin tulleeni syrjäytetyksi perheestäni. Monet kerrat olen itkenyt ja huutanut ulos tuskaa, jota se on minussa herättänyt. Paradoksaalisesti kuitenkin juuri se on vapauttanut minut hyväksymään sen, mikä on ollut aina totta. Jos sinäkin käyt läpi samankaltaisia asioita ja pystyt kaikesta kivusta huolimatta olemaan itsesi puolella: suuret onnittelut! Suurempaa lahjaa et voi elämälle ja itsellesi antaa. Se kertoo, että Sinussa on ainutlaatuista rohkeutta, jota kaikissa ei ole. Kun uskaltaa piiloutumisen sijaan astua näkyväksi, myös vastavoimat (kuten häpeä ja syyllisyyden tunne) heräävät. Ne kohdat elämässä ovat todella haastavia ja siksi yritänkin muistuttaa itseäni siitä, että se miten niihin vastaan, on tärkeintä. Koska elämme selviytymiskulttuurissa, tämä on kieltämättä yksinäinen tie kulkea, mutta olen sellaisessa risteyskohdassa, jossa paluuta vanhaan ei enää ole. Minulla ei yksinkertaisesti ole enää menetettävää ja ainakin kuljen polkua, joka on omani - ei toisten. Rakkaudella, Heini *Musta lammas on puhe- ja kirjakielessä käytetty nimitys ryhmän tai suvun jäsenestä, joka poikkeaa ryhmän muista jäsenistä jollakin kielteisellä ja silmiinpistävällä tavalla. (Lähde: Wikipedia) Kokemusasiantuntijuuden hyödyntäminen osana sosiaali -ja terveysalan palvelujärjestelmää on yleistynyt ja siten myös monipuolistunut etenkin viimeisten vuosien aikana. Työtehtäviä on tullut lisää ja ne ovat muuttuneet yhä vaativimmiksi, joka näkyy mm. siinä, että kokemusasiantuntijoita palkataan enenevässä määrin työsuhteisiin mm: yhdistyksiin ja terveysasemille. Kun itse vuonna 2018 hain osa-aikaiseen työsuhteeseen Mielen ry:lle, olin pian saman haasteen edessä kuin moni muu: työnkuva tuli luoda itse. Näin sen etenkin työsuhteen alussa mahdollisuutena, jota se parhaimmassa tapauksessa onkin. Olin haaveillut jo pitkään, että pääsisin siirtymään keikkatöistä työsuhteeseen,- ja että minulla olisi joskus mahdollisuus tavata asiakkaita omalla vastaanotolla.
Tässä tekstissä kuvaamani asiat koskettavat epäilemättä monen eri alan ammattilaisia, mutta koska olen työskennellyt koulutettuna kokemusasiantuntijana, lähestyn asiaa kokemusasiantuntijuuden näkökulmasta. Se, että työskentelin Mielen ry:llä osa-aikaisesti ja tein viikossa huomattavasti pienempää tuntimäärää kuin muut, toi mukanaan omat haasteensa. Ajan tasalla pysyminen ajankohtaisista asioista oli haastavaa ja tunsin itseni usein ulkopuoliseksi. Puhuin asiasta ääneen ja mietimme eri ratkaisuja tilanteen korjaamiseksi, mutta se ei johtanut juuri mihinkään. Kukaan ei ottanut tilanteesta vastuuta eikä nähnyt asian vakavuutta, vaikka puhuin sen vaikutuksesta hyvinvointiini. Eriarvoisuus näkyi mm. siinä, että sain avaimet yhdistyksen yhteisiin tiloihin vuotta myöhemmin kuin muut ja palavereissa minut ohitettiin mm. poistumalla paikalta, kun toin esiin näkemyksiäni. Työilmapiirin ongelmat ja toistuva ohitetuksi tuleminen alkoivat vaikuttamaan merkittävästi työkykyyni. Jäädessäni viimeisen kerran sairaslomalle, lähetin tiimin jäsenille viestin, jossa kuvasin esimerkkitilanteen kautta tämän pitkään jatkuneen kohtelun vaikutuksia hyvinvointiini. Kyseinen viestini ohitettiin ja myöhemmin kävi ilmi, että nämä esiin nostamani asiat olivat (jälleen) tulleet työyhteisölle yllätyksenä ja siten myös järkytyksenä. Sain myöhemmin sairaslomani aikana sähköpostin, jossa minulle painotettiin avoimuuden merkitystä työyhteisössä ja muistutettiin yhteydenoton mahdollisuudesta. Vastuu siirrettiin jälleen yksinomaan minun kannettavakseni ottamatta ollenkaan huomioon näitä em. ulostulojani. Tuossa vaiheessa minulle oli kuitenkin selvää se, että kohtaaminen ja kuulluksi tuleminen olisi yksinkertaisesti mahdotonta, koska työyhteisössä ei näyttänyt olevan minkäänlaista kykyä ottaa vastuuta. Kaiken lisäksi sain sairaslomaani liittyvän arvion Kelasta, jossa minun todettiin olevan ”työkyvytön kokemusasiantuntijan työhön.” Kyseinen arvio oli täysin perusteeton ja mielivaltainen, koska tuohon aikaan työkykyäni arvioinut lääkäri ei tilannetta samalla tavalla nähnyt. Kelan arvioinnissa (tai pikemminkin toteamuksessa) ei otettu ollenkaan huomioon työympäristön vaikutusta työkykyyni vaan syy nähtiin yksinomaan minussa. Aivan niin kuin työpaikallanikin. Tämä vaikutti merkittävästi omanarvontuntooni ja usko itseen on ollut koetuksella. Työsuhteen aikana kehitin kokemusasiantuntijoille suunnatun mentorivastaanoton. Vastaanotolla kuulin toistuvasti erilaisia, mutta hyvin tutun kuuloisia tarinoita järjestelmän sisällä tapahtuvasta hyväksikäytöstä. Yleistä tuntuu olevan se, että ne tahot, jotka palkkaavat kokemusasiantuntijoita työsuhteeseen, eivät ole tietoisia mitä kaikkea kokemusasiantuntijan työnkuvaan kuuluu ja mikä kuuluu ammattilaisen vastuualueelle. Tämän seurauksena esim. rajaamiseen liittyvät kysymykset kaatuvat liian usein yksinomaan kokemusasiantuntijan harteille, joka jo lähtökohtaisesti tulee järjestelmän ulkopuolelta (lähtöasetelma ei siis ole alun alkaenkaan tasavertainen) ja joka monesti on haavoittuvassa elämäntilanteessa. Tuollaisessa tilanteessa rajojen asettaminen ilman työnantajan sekä ympärillä olevan työyhteisön tukea olisi kenelle tahansa erittäin haasteellista puhumattakaan siitä, että monella kokemusasiantuntijalla on jo entuudestaan kokemusta henkisestä väkivallasta. Siksi se, että kykenee tunnistamaan hyväksikäytön, on jo itsessään iso juttu. Erityisesti erilaisissa hankkeissa työskentelevien kokemusasiantuntijoiden työsopimusten laatimisessa on näkynyt puutteita ja suoranaista laiminlyöntiä (esim. työaikaa ja/tai työnkuvaa ei ole ole määritelty tarkasti) eikä tukea tai työnohjausta saa, koska resurssit ovat kuulemma liian niukat. Myös asianmukaisten työvälineiden ja korvausten saamisessa on näkynyt puutteita, joka pahimmissa tapauksessa on tarkoittanut, että kokemusasiantuntija pitää yhteyttä asiakkaisiin omalla vapaa-ajallaan käyttäen omaa puhelinnumeroaan. Mitä muuta tämä on kuin hyväksikäyttöä? Vuosien varrella minutkin on oltu valmiita laittamaan tilanteisiin, joihin ei edes sosiaalityöntekijää saa laittaa ilman työntekijän turvallisuuden takaamista (esim. fyysisen väkivallan uhkatilanteet). Jos kokemusasiantuntija lopulta uupuu työssään, sen voidaan yksimielisesti katsoa johtuvan hänen sairauksistaan ja/tai heikosta työkyvystä tarkastelematta ollenkaan hänet palkanneen organisaation vastuuta. Tällainen vastuun ulkoistaminen ja siirtäminen on vakava asia, koska se on henkistä väkivaltaa. Vastuullinen auttamistyö tarkoittaa kykyä tarkastella omaa itseä: omia suhtautumistapoja, taustalla vaikuttavia tarpeita, ennakkoasenteita sekä näiden vaikutuksia toimintaan ja ympärillä oleviin ihmisiin. Itsetuntemuksella ja vastuunotolla on suora vaikutus siihen, miten hyvin toinen ihminen voi tulla kanssani kuulluksi. Tampereella 26.1.2022 Heini Laukkanen |
|