<![CDATA[Heinigma - Blogi]]>Wed, 05 Oct 2022 23:39:22 +0300Weebly<![CDATA[Kysely]]>Wed, 21 Sep 2022 15:40:47 GMThttps://heinigma.fi/blogi/kyselyTerveisiä palvelumuotoilun ääreltä. Kehitän omaa osaamista asiakastyötä varten ja siksi tein tällaisen vapaamuotoisen kyselyn. Kiitos, jos jaksat ja haluat vastata. :)
]]>
<![CDATA[Ennen koulun alkua, kuuluu menneisyyden kaikuja..]]>Thu, 01 Sep 2022 11:53:41 GMThttps://heinigma.fi/blogi/ennen-koulun-alkua-kuuluu-menneisyyden-kaikuja
Nyt kun on enää vain muutama päivä opiskelun alkamiseen, tekee mieli vähän kuvata näitä ristiriitaisia tunnelmia, joita se minussa herättää. Koulumaailma ja ryhmässä oleminen ei ole ollut koskaan mulle kovin helppoa.

Niin kuin aiemmassa postauksessa mainitsinkin, pääsin siis opiskelijaksi Tampereen Aikuiskoulutuskeskus TAKK:iin suorittamaan yrittäjyyden ammattitutkintoa. Yrittäjyys on ollut mulle pitkään haave, mutta en oikein koskaan uskaltanut ajatella, että se voisi oikeasti olla mahdollista. Enhän toki vieläkään tiedä mitä tuleman pitää, mutta tässä vaiheessa pääasia on, että uskallan yrittää. Innostavinta (ja pelottavinta) yrittäjyydessä on vapaus tehdä työtä omalla tavalla, omien arvojen mukaisesti ja luoda samalla jotain täysin uutta.

(Btw, olen ollut aikoinaan työntekijänä TAKK:issa projektissa nimeltä VoimaKoulu, joka oli suunnattu syrjäytymisuhan alla oleville nuorille. 😊Jos haluat tutustua tarkemmin työhistoriaani, löydät CV:ni täältä.)

Niin kuin moni meistä, myös minä olen kohdannut koulussa syrjintää ja kiusaamista niin lapsuudessa kuin aikuisiälläkin. Ala-yläasteen taitteessa reagoin jatkuvaan pelkäämiseen ja turvattomaan ympäristöön sairastumalla anoreksiaan, josta seurasi pitkät hoitojaksot eri sairaaloissa, joka taas johti siihen, että suoritin peruskoulun loppuun sairaalakoulussa. Myöhemmin hakeuduin vielä kymppiluokalle parantelemaan numeroitani ja ottamaan lisäaikaa jatko-opintoja varten, sillä olin tuolloin vasta juuri selvinnyt syömishäiriön akuutimmasta vaiheesta hieman turvallisimmille vesille. Lopulta pääsin opiskelemaan kauppaoppilaitokseen, josta jäi hyvät muistot sekä onnistumisen kokemus, vaikka se rankkaa aikaa olikin.

Sairaalakoulun parhaimpia puolia oli ehdottomasti turvallinen ympäristö ja kokemus vertaisuudesta muiden nuorten kanssa. Tätä vertaisuuden tunnetta en koskaan kokenut peruskoulussa, koska oli jatkuva paine jaksaa ja menestyä sekä istua siihen muottiin, joka miellettiin normaaliksi ja yleisesti hyväksytyksi. Onneksi kuitenkin sain elää nuoruuteni aikana, jossa ei ollut vielä kännyköitä ja sosiaalista mediaa. Pelkästään tietoisuus siitä, että turvallisuus otettiin sairaalakoulussa vakavasti (eli mitään häiriköintiä tms. ei sallittu, joka näkyi käytännössä siten, että häiriköivän nuoren täytyi heti poistua luokkatilasta) auttoi keskittymään opiskeluun, ja siten myös oikeasti oppimaan. Tämä ei tietenkään poistanut kaikkia pelkojani ja moni asia olisi voitu hoitaa sairaalassa paremmin, mutta turvallisuudesta huolehtiminen tuki keskittymistä ja oppimista huomattavan paljon. Näistä syistä minun on hyvin vaikeaa ymmärtää sitä, ettei kouluturvallisuuden merkitystä oteta yhteiskunnassamme tarpeeksi vakavasti siten, että se priorisoitaisiin asiaksi, josta ei olla valmiita tinkimään yhtään.

Jatkuva pelossa eläminen ja valppaana oleminen syö ihmisen kapasiteettia, joka luonnollisesti näkyy myös kognitiivisissa kyvyissä ja kun puhutaan lapsista, jotka vielä kasvavat ja kehittyvät, ovat väkivallan jäljet herkästi kauaskantoiset. Tunnistan nämä jäljet myös itsessäni, sillä vaikka täytän pian 35 vuotta ja olen käsitellyt kokemuksiani huomaan, että välillä pelkkä ajatus ryhmään ja kouluun menemisestä ahdistaa niin paljon, että esim. yöunieni laatu on jo nyt jossain määrin heikentynyt.

Työhistoriani aktiivisimpina aikoina kävin usein puhumassa kouluissa eri ikäisille nuorille ja aikuisille mm. syömishäiriön ja trauman yhteydestä toisiinsa sekä kohtaamisen merkityksestä hoitoalalla työskenteleville ja/tai sinne suuntaaville. Kyseisten työkeikkojen aikana havaitsin, että jo pelkästään koulualueelle meneminen herätti takaumia ja sisälläni olevan kauhua tuntevan lapsen. Muistan myös erään reilu 50-vuotiaan kollegani, joka aikoinaan sanoi, ettei olisi joskus nuorempana uskonut, että vielä viisikymppisenäkin kouluun meneminen saa sykkeen nousemaan samalla tavalla kuin lapsena. Hänen sanansa tuntuivat tuolloin todella lohduttavilta: en ollut ainoa, joka tunsi niin.

Joskus uskoin, että koittaisi vielä aika, jolloin nämä pelot poistuisivat kokonaan, kunhan vain jaksaisin tarpeeksi hoitaa itseäni. Minulla on ollut suuri tarve päästä pelkoni yläpuolelle, sillä myös minä olen marinoitunut siihen uskomukseen, että pelon tunteminen ja sen myöntäminen tarkoittaa heikkoutta. Tätä viestiähän meille syötetään jatkuvasti ja me myös itse ylläpidämme sitä. Esim. sellaiset yritykset ja yhtiöt, jotka rahastavat pelolla maalaamalla meille fantasioita pelkovapaasta tulevaisuudesta / terveydestä / ihmissuhteista takovat isoimmat rahat.

On tärkeää nähdä ja tunnustaa se tosiasia, että me ihmiset itse olemme osa tätä yli-ihmisyyttä palvovaa kulttuuria ja siten myös näiden rakenteiden ylläpitäjiä tai suunnan muuttajia. On inhimillistä, että kaikenlaisia tunteita, kuten pelkoja herää, mutta herkästi se unohtuu, kun elää kulttuurissa, josta on poistettu inhimillisyys. Se näkyy esim. sisäisenä kriitikkona kirjoittaessani tätä tekstiä, kun huomaan miettiväni: ”onko tällainen normaalia”/ ”jos kerron näistä, antaako se minusta heikon kuvan”/ ”jos puhun näistä ääneen, nähdäänkö minut ammatillisesti epäpätevänä”/ ”mitä muut minusta nyt ajattelevat”/ ”ei saa olla näin heikko”/ ”tämä on noloa ja typerää”/ ”olen varmasti ainoa, joka tuntee näin” jne.

Jos meillä olisi kulttuurissamme tarpeeksi emotionaalista aikuisuutta, meidän ei tarvitsisi pelätä ja pohtia tällaisia asioita yksin, koska ne olisivat luonnollinen osa elämää ja ihmisyyttä.

Minulle suunnan muuttamista on,

että uskallan kokeilla sitä, mitä haluan sekä kohdata sen herättämät tunteet häpäisemättä itseäni.

että myönnän, jos en jaksa antamatta sen määrittää ihmisarvoani.

että uskon omaan ammattitaitooni ja uskallan tuoda itseäni näkyväksi ja vastaanottaa kritiikkiä, vaikka se herättää hankalia tunteita.

että uskallan luottaa, ettei menneisyys määritä minua, vaikka tunnen edelleen häpeää ja pelkoa.

että uskaltaudun vuorovaikutukseen, vaikka se saattaa tuntua mahdottomalta.

Etten enää hylkää itseäni.

Etten yritä olla auttajana yli-ihminen vaan inhimillinen.

Uskallan myöntää olevani haavoittuva.

Ja että muistutan itseäni tästä kaikesta erityisesti niissä hetkissä, kun taas kirjaimellisesti tunnen olevani se pieni Heini, joka lähes lamaantuneena pelosta istuu ala-asteen luokkahuoneen pulpetissa. 😊

P.s. Jos haluat tukea työtäni ja olet kiinnostunut runokirjastani, löydät sen täältä: From Wounded Maiden To Woman Awaken (bod.fi)

]]>
<![CDATA[Tilinpäätös: kuulumisia, ajatuksia tulevaisuuden näkymistä ja yrittäjyydestä]]>Wed, 17 Aug 2022 14:56:49 GMThttps://heinigma.fi/blogi/tilinpaatos-kuulumisia-ajatuksia-tulevaisuuden-nakymista-ja-yrittajyydestaOlen kirjoittanut viimeksi blogia ennen kesäloman alkua ja nyt kun olen tällaisessa taitekohdassa oman itseni ja yrityksen perustamisen suhteen, voisi olla hyvä tehdä tilinpäätös eli katsoa mitä on tullut tehtyä ja mitkä ovat lähitulevaisuuden näkymät.

Minun ja Jarin yhteinen kesäloma päättyi heinäkuun loppuun, vaikka lämmin kesä vielä toistaiseksi jatkuukin. Odotimme kumpikin paljon yhteistä lomaa ja aikaa saada olla ilman kiireitä ja työasioita, vaikka työ on meille myös elämäntapa, sillä ne teemat ja asiat, joiden kanssa työskentelemme, ovat myös osa meitä itseämme. Ajatus yhdessä olosta herätti myös paljon pelkoja ja kysymyksiä siitä, mitä loman aikana kummassakin nousee pintaan, kun kiire ei ole viemässä huomiota. Onneksi suhteessamme on kuitenkin tilaa olla näiden kysymysten ja pelkojen kanssa - tai jos huomaamme, että syystä tai toisesta tila puuttuu, teemme asialle jotakin. Samalla tämä kaikki peilaa aika raadollisella tavalla vanhoja parisuhteitani, joissa tuota tilaa ei ollut – ja minkälaisia seurauksia sillä on ollut.

Olemme olleet yhdessä nyt reilu 2 vuotta. Se on parisuhteessa sellainen aika, että yhteistä historiaa on jo kertynyt, joka samalla myös tarkoittaa, että turvan tunne lisääntyy. Se nostaa yhä syvemmältä vanhoja haavoja pintaan, ja lomamme aikana kohtasimme useita sellaisia tilanteita, joissa vanhat defenssit ja tuttu turvattomuuden tunne aktivoituivat. Ja niin raskasta ja surullista kuin sen kaiken kohtaaminen aina onkin, antaa se kuitenkin samalla myös mahdollisuuden haavojen parantumiseen, jos ne saavat olla ja tulla kuulluiksi. Lomamme oli kaiken kaikkiaan aika musiikin täyteinen ja nautin käydä yhdessä keikoilla. Olen kiitollinen siitä, että sain jakaa kaiken sen yhdessä Jarin kanssa, sillä olen tottunut käymään keikoilla yksin - ja jossain määrin haluan sitä perinnettä vaaliakin, koska sillä on minulle oma ainutlaatuinen merkityksensä.

Koko viime kevät ja kesän alku oli aikamoista pusertamista ja päällekkäin oli paljon hoidettavia asioita, jotka olivat uuvuttavia. Vaikka en vielä ole tehnyt virallisesti palkkatöitä (ellei Vihatyökursseja lasketa), olen aloittanut ensimmäisen kirjani kirjoittamisen, julkaissut ensimmäisen runokirjani, tehnyt palvelumuotoilua ja ideoinut omaa verkkokauppaa, kirjoittanut blogia, kuvannut videoita, suunnitellut ”Rakas ja Turvassa” -tuotteita (joista tulen kertomaan pian lisää), rakentanut kotisivut, maalannut ja myynyt ensimmäisen tauluni – ja yhtenä raskaimpana asiana vienyt loppuun hoitoani koskevan 4 vuotta kestäneen kanteluprosessin, joka päätyi lopulta eduskunnan oikeusasiamiehen pöydälle viime huhtikuussa. Valitettavasti oikeutta en saanut ja se satutti syvästi, vaikka siihen osasinkin varautua. Tämä prosessi on ollut kaiken kaikkiaan aivan uskomaton ja vaikka se järjestelmän kannalta päättyikin näin, tulen tähän vielä palaamaan, kun aika on oikea. Tiedän, että se tapahtuu. Tämä neljävuotinen prosessi kaikkine tapahtumineen on ollut niin kivulias, etten olisi vielä v. 2019 uskonut, että kykenen sen ohella luomaan tätä kaikkea. Voisiko siis sanoa, että se on ollut jonkinlainen elinehto elämälle ja selviytymiselle? Kyllä. Se on myös ollut syvimmiltään yhteyden luomista omaan feminiinisyyteen: jatkuvaa syntymistä ja kuolemista.

Hain kevään aikana uudelleen apua yksityiseltä, sillä jostain sitä on täytynyt saada. Ellei olisi ollut aivan pakko, olisin mielelläni jättänyt koko asian hoitamatta, sillä siihen liittyvissä peloissa oli sietämistä. Istuessani uuden lääkärin vastaanotolla, oli kieltämättä aika pysäyttävää huomata, miten tärisin penkissä kuin haavan lehti enkä meinannut saada sanaa suustani. ”Tätä väkivalta tekee”, mietin mielessäni. Työkyvyn arviointi sujui lopulta ihan ok ja vaikka on ollut vaikeaa hyväksyä tätä uupumusta ja sen eri ilmenemismuotoja, hyväksyntä on ollut avain eteenpäin pääsemiseen. ”Pienin askelin ja hetki kerrallaan, muista”, olen sanonut itselleni lukemattomia kertoja.

Olen myös paljon käynyt läpi suhdettani sosiaaliseen mediaan, koska jossain vaiheessa havahduin siihen, että koitin hakea sieltä sellaista hyväksyntää ja arvostusta, joka oli satuttavaa. En ole missään vaiheessa saanut järisyttäviä tykkäysmääriä ja palaute on ollut kaiken kaikkiaan hyvin vähäistä (kiitos kuitenkin teille, jotka olette kommentoineet ja kannustaneet - ette usko miten arvokasta se on ollut <3) ja siitä voisi tehdä (ja teinkin) sellaisen tulkinnan, ettei minusta pidetä ja/tai ettei osaamiselleni ole kysyntää. Tiesin, että jonkun on muututtava ja ennen kaikkea se oli suhteeni koko asiaan. Päätin ottaa kunnolla etäisyyttä ja miettiä, mitä oikein haluan. Pidin pitkiä taukoja, etten avannut mitään sosiaalisen median tilejä. Kun kuulostelin etäisyyden psyykkisiä ja fyysisiä vaikutuksia huomasin, että suunta oli oikea. Sen sijaan, että olisin koittanut ponnistella ja tehdä enemmän, keskityin antamaan itselleni sitä hyväksyntää, jota yritin hakea ulkopuoleltani. Jatkossakin tulen käyttämään sosiaalista mediaa yhä enemmän työvälineenäni.

En ole halunnut näkymättömyyden ja hiljaisuuden lannistaa minua vaan olen päättänyt uskoa omaan juttuuni ja tekemiseeni lopputuloksesta huolimatta. Vaikka työ ei kantaisikaan leiville, tiedän ainakin yrittäneeni. Kesäloman päätyttyä tunsin, että olen jonkinlaisessa taitekohdassa ja mietin, mikä olisi paras vaihtoehto oman yritystoiminnan aloittamiselle. Alkoi tuntumaan siltä, että tarvitsen yksinkertaisesti enemmän tietoa ja jonkun tahon/paikan, josta voisin saada peilausta, näkökulmaa ja vahvistusta liikeidealleni. Lopulta löysin Tampereen Aikuiskoulutuskeskus TAKK:in sivuilta yrittäjyyden ammattitutkinnon, joka tuntui kutsuvalta. Puhuttuani puhelimessa kouluttajan kanssa, päädyin laittamaan hakemuksen... ja tänään sain tiedon, että minut on hyväksytty opiskelijaksi, joka on aivan mahtava uutinen! Olen todella innoissani ja samaan aikaan kauhuissani. Niin kuin monesti olen todennut: näkyväksi tuleminen on aina pelottavaa, ja tämä on konkreettinen askel siihen suuntaan.

Valmistuin v. 2009 merkonomiksi, mutta heikon terveydentilan ja kiinnostuksen puutteen vuoksi en ole juurikaan alan töitä tehnyt. Kun löysin kokemusasiantuntijuuden v. 2013, antoi se merkityksellisyyden tunnetta sekä toivoa työelämään paluusta ja oman jutun löytämisestä. Nyt 9 vuotta myöhemmin monessa liemessä keitettynä, olen kohdassa, jossa nämä kaksi yhdistyvät toisiinsa – ja se on kyllä aivan ihana tunne! Haaveilin jo pienenä yrittäjyydestä, sillä olen aina ollut oman tien kulkija, erilainen ja jotenkin sopeutumaton. Opinnot alkavat 5.9 ja olen suunnitellut, että tulen pitämään opintopäiväkirjaa täällä blogissa (ja tod.näköisesti tekemään myös videoita Youtubeen), jossa tulen pohtimaan ainakin seuraavia asioita:

- kuinka ammatillisesti uskottavana kokemusperäinen asiantuntijuus nähdään osana auttamistyötä,

- ja mistä kaikesta ammatillisuus minulle koostuu ja miten se minussa itsessäni rakentuu. Syvimmiltäänhän on kysymys siitä, kuinka paljon uskon itseeni ja omaan osaamiseeni, sillä se on oman itsen johtajuutta eli toisin sanoen: yrittäjyyttä.

Otan myös mielelläni vastaan palautetta ja kysymyksiä. :)

Lämpimin kesäterveisin,
Heini

Kuvassa oleva teksti Elisabet Laurilan koskettavasta kirjasta ’Johanna’ (lämmin lukusuositus <3)

P.s. Jos olet kiinnostunut tukemaan työtäni ja ostamaan runokirjani, löydät sen osoitteesta:
From Wounded Maiden To Woman Awaken (bod.fi)

]]>
<![CDATA["Kunnes kuolema meidät erottaa", ajatuksia lähisuhdeväkivallasta]]>Wed, 11 May 2022 12:29:25 GMThttps://heinigma.fi/blogi/kunnes-kuolema-meidat-erottaa-ajatuksia-lahisuhdevakivallastaTämä kirjoitus on omistettu lähisuhdeväkivallan uhreille sukupuolesta riippumatta. Olen kirjoitellut tätä tekstiä jo pidemmän aikaa samalla, kun seurasin Amber Heardin ja Johnny Deppin oikeudenkäyntiä, jota en lopulta pystynyt katsomaan loppuun asti, koska aloin voimaan fyysisesti niin pahoin. En reagoinut ainoastaan oikeudenkäynnissä esiin nousseisiin asioihin vaan voisiko sanoa, että jopa kuvottavampaa oli nähdä Amberin julkinen mustamaalaus. Heidänkin tapauksessaan toistui jo entuudestaan tuttu kuvio, jossa uhrin täytyi todistaa olevansa ”todellinen uhri” sen sijaan, että olisi katsottu väkivallan tekijää ja hänen vastuutaan. Valitettavasti yllätyksenä tämä ei tullut. Ja kyllä, tämä on karhunpalvelus lähisuhdeväkivaltaa kokeneille, koska valitettavasti tämä viestii kaikesta muusta kuin siitä, että kannattaa uskaltaa avata suunsa ja hakea apua. Uskon, että uhrien syyllistäminen on arkipäiväisempää kuin uskommekaan ja minulla on siitä myös omakohtaista kokemusta.

Amberin ja Johnnyn välillä ollut dynamiikka muistutti entisistä parisuhteistani ja leimatuksi tulemisen kokemuksista. Mieleeni palautui ns. "pariterapia", jossa kävin ex-mieheni kanssa suhteemme loppuvaiheessa. Olin tuolloin itsetuhoinen ja epätoivoinen sekä psyykkisesti ja fyysisesti aivan loppu. Ex-mieheni oli ulkoisesti hyvin pärjäävä: työssäkäyvä, terve ja sosiaalinen mies. Minulla taas oli diagnosoitu traumaperäinen stressihäiriö, joka teki elämästäni helvettiä ja se näkyi minusta eri tavoin. Työkykyni oli myös tästä syystä heikko. Välillämme ollut dynamiikka perustui molemminpuoliseen riippuvuuteen, mutta minä kannoin vastuuta myös ex-mieheni ongelmista, koska hän ei sitä kyennyt tekemään. Hän syyllisti minua omasta pahoinvoinnistaan ja sen seurauksista. Siksi hänelle oli myös tärkeää, että minä todella voin pahoin, koska tällöin hänen ei tarvinnut katsoa peiliin. Mitä paremmin voin ja mitä enemmän vahvistuin, sitä kylmemmäksi hän minua kohtaan muuttui. Se näkyi hänen käytöksessään mm. toistuvana nöyryyttämisenä, hylkäämisenä ja joskus myös fyysisenä kiinnikäymisenä.

Jossain kohtaa havahduin syvemmin siihen tosiasiaan, että tässä saattaa vielä henki lähteä. Kovan työn tuloksena aloin lopulta kasvamaan ulos tuosta roolista, josta ex-mieheni myös hyötyi, vaikka olin hänelle ”jatkuva rasite”. Olin hakenut ongelmiimme apua aiemminkin ja toivoin, että joku vihdoin näkisi myös hänen osuutensa ja ottaisi sen vakavasti. Minä olin tuossa vaiheessa käynyt terapiassa useamman vuoden, mieheni ei. Siitä huolimatta, että kuvasin välillämme olleita tilanteita tuoden esiin myös omaa vastuutani, kävi niin, että viimeisellä käyntikerralla meitä tavannut ns. "pariterapeutti" totesi ex-miehelleni minun läsnä ollessani: "on varmasti raskasta olla suhteessa psykiatrisen potilaan kanssa."
 
En ensin pystynyt uskomaan kuulemaani todeksi enkä vieläkään kykene sanoin kuvaamaan miltä se tuntui. Tilanne oli hyvin nöyryyttävä, traumatisoiva ja ihmisarvoani mitätöivä. Samalla kyseinen "pariterapeutti" tuli oikeuttaneeksi ex-mieheni väkivaltaisen käytöksen kutsuen sitä samalla ammattiavuksi, joka teki tilanteesta erityisen vaarallisen, irvokkaan ja epäeettisen. Tämä on auttamisen nimissä tapahtuvaa väkivaltaa, josta kukaan ei järjestelmämme sisällä tunnu kantavan vastuuta. En siis ole koskaan kuullut näin tapahtuvan. Kuvaamani tilanne ei jäänyt ainoaksi laatuaan. Nämä kokemukset ovat jättäneet minuun syvät arvet ja siten pahentaneet huomattavasti epäluottamustani auttamisjärjestelmäämme kohtaan.
 
Oikeudenkäynnissä esiintyneiden todistajien yms. lisäksi seurasin Amberin sekä Johnnyn olemusta ja heidän tapaansa reagoida asioihin. Sen perusteella mitä näin ja kuulin, Johnny ei ainakaan vaikuttanut ottavan vastuuta mistään. Hän oli olemukseltaan hyvin ylimielinen ja hyökkäävän oloinen. Ollessaan todistajana, hän ei tuntunut kestävän keskeytyksiä ja koki ne ikään kuin henkilökohtaisina loukkauksina. Hän ei vastannut mihinkään suoraan vaan kierteli ja kaarteli asioita vieden huomiota muualle. Oikeudenkäynti vaikutti olevan hänelle pikemminkin terapiaa ja jonkinlainen henkilökohtainen "show", joka perustui katkeruudelle ja kostolle. Tuntui pelottavalta se, miten hän naureskeli ja heitteli humoristisia kommentteja puhuttaessa hyvin vakavista ja vaarallisista tapahtumista, joissa hän itse oli ollut osallisena. Hän myös saapui oikeudenkäyntiin kirjaimellisesti filmitähden elkein: astuessaan ulos autosta, hän vilkutti ulkona huutaville faneilleen rennon reggaen soidessa taustalla. Samaan aikaan Amberille buuattiin. Mikään em. esimerkeistä ei kerro minulle vastuunottamisesta eikä herätä minussa luottamusta, päinvastoin. Jos sinä koit asian toisin, millä tavalla vastuunottaminen sinulle välittyi?

Ja valitettavasti kyllä, tuo uhriutuminen toimi, sillä Amber oli se, joka demonisoitiin julkisesti. Tätä samaa demonisointia on tapahtunut toistuvasti Me Too -kampanjan aikana, kun naiset ovat uskaltaneet puhua kokemastaan väkivallasta ja vastuuttaa väkivallan tekijöitä. Se ei tietenkään poissulje sitä mahdollisuutta, että tuotakin kampanjaa voi käyttää vääriin tarkoitusperiin ihan siinä missä mitä tahansa muutakin. Olisi naiivia ajatella niin.

Aikuinen, vastuuntuntoinen ja itsensä kanssa tasapainossa oleva mies (sen enempää kuin nainenkaan) ei käyttäydy noin. "Ainoa ihminen, jota olen koskaan elämäni aikana pahoinpidellyt, olen minä itse", totesi Depp oikeudenkäynnissä 26.04. Tuollainen toteamus kaiken esiin nousseen jälkeen kertoo aika paljon ihmisen kyvystä kantaa vastuuta. Amberin ollessa todistajana, Johnny käyttäytyi kuin häntä ei olisi olemassakaan. Hän oli luvannut, ettei hän tule enää koskaan katsomaan Amberia silmiin (=Amber ei siis tule enää koskaan näkemään hänen katsettaan). Tämä on jo itsessään henkistä väkivaltaa. Raivostuttavan lapsellista ja kuvottavaa käytöstä "aikuiselta mieheltä" (eli aikuiselta pojalta). Tiedän miltä se tuntuu, kun vastapuolella on täydellinen teflon: se, kun mikään mitä sanot tai teet / miltä sinusta tuntuu ei merkitse toiselle osapuolelle mitään, on sanoin kuvaamattoman vahingoittavaa.

Amber oli olemukseltaan vahvemman ja hillitymmän oloinen, vaikka hetkittäin hän näytti jopa pelottavan kylmältä. En voi ymmärtää sitä, miksi hän joutui kaiken kokemansa jälkeen vielä todistamaan suoraan Deppin nenän edessä. Jos itse olisin ollut tuossa tilanteessa ja se suhteen ainoa osapuoli, joka kykenee katsekontaktiin, olisi se vahvistanut minulle (ja toivottavasti muillekin) mieheni taipumusta väkivaltaisuuteen. Mutta toisin kävi: Deppin ylimielinen asenne Amberia kohtaan nähtiinkin hyveenä. Mitä tämä kertoo meidän kollektiivisesta kyvystämme tunnistaa väkivalta?

Tuollaiseen tilanteeseen joutuminen on jo itsessään väkivaltaa kokeneelle uudelleen traumatisoiva, niin kuin tietysti koko oikeudenkäyntiprosessi. En tarkoita, että Amber olisi puhdas pulmunen, sillä onhan hänkin todistetusti käyttäytynyt väärin ja väkivaltaisesti. Mutta toisin kuin Depp, hän toi esiin myös omaa vastuutaan puhumalla läheisriippuvuudestaan ja sen eri ilmenemismuodoista. Johnny kuulosti enemmän siltä kuin hänet olisi pakotettu suhteeseen, vaikka hän itse valitsi siihen jäädä ja oli selkeästi myös hyötynyt Amberin tuesta vaikempina aikoina. On selvää, että tuomio annettiin julkisesti jo paljon ennen valamiehistön lopullista päätöstä ja uskon, että tämä oli yksi syy siihen, miksi oikeudenkäynti haluttiin käydä julkisesti.

Koko oikeudenkäyntiprosessi oli kaiken kaikkiaan kuin suoraan pahimmasta painajaisestani, jossa minut tuomitaan julkisesti "epävakaaksi, hysteeriseksi naiseksi", koska olen uskaltanut asettua itseni puolelle. Sillä, mitä olen joutunut kokemaan ei ole kenellekään mitään merkitystä, sillä joku toinen jossain on päättänyt, että valehtelen ja/tai olen sairas.

Olen monelle ex-miehelleni se "epävakaa, nalkuttava akka", koska olen uskaltanut puhua siitä, mikä on ollut totta. Se ei tee minusta virheetöntä osapuolta, sillä myös minä olen tahtomattani satuttanut ja toiminut monin tavoin väärin. Se, että reagoin ex-mieheni väkivaltaiseen käytökseen pistettiin sairauden piikkiin, jota myös käytettiin minua vastaan. Minulle reagointini on tänä päivänä ennemminkin terveyttä, koska valheellisessa ja sairaassa ympäristössä eläminen kuuluukin tuntua pahalta. Tuskin olisin enää hengissä, jos olisin lopullisesti hylännyt itseni enkä olisi saanut apua. Kaiken tuon jälkeen oli tuskallisen vaikeaa uskaltaa uskoa olevansa Rakkauden arvoinen sekä taistella avun saamisen eteen ja ottaa sitä vastaan siinä vaiheessa, kun oikea apu sattui kohdalle.

Selviytyminen on siis mahdollista mahdottomissakin olosuhteissa ja siitä haluan muistuttaa jokaista, joka sitä tällä hetkellä tarvitsee. Yksin siihen ei tarvitse pystyä ja vaatimuksena sellainen on täysin kohtuuton. ❤️

Artikkelit: Opinion | Amber Heard: I spoke up against sexual violence — and faced our culture’s wrath. That has to change. - The Washington Post

www.thecut.com/2022/05/why-do-so-many-people-think-amber-heard-is-lying.html

]]>
<![CDATA[WMWA 08.05.22]]>Sun, 08 May 2022 10:49:58 GMThttps://heinigma.fi/blogi/wmwa-080522Rakkaudellista Äitienpäivää kaikille!

"To find the Mother within,
Is to shed the old skin."


Tänään on julkaistu esikoiskirjani, jonka toteutin omakustanteena. Prosessi on ollut varsin tunteikas ja monivaiheinen: jatkuvaa epävarmuuden ja häpeän sietämistä, toiveikkuutta ja tuntemattomaan luottamista, iloa ja surua.. syntymistä ja synnyttämistä siis, toisin sanoen.

Ja mitä valmiimmaksi kirja tuli, sitä enemmän perfektionismini minua piinasi. 
Näkyväksi tuleminen ei ole helppoa..

Linkki verkkokauppaan: https://www.bod.fi/…/from-wounded-maiden-to-woman-awaken…

Lähetän Rakkautta päivääsi <3
]]>
<![CDATA[Vihatyökurssista]]>Tue, 26 Apr 2022 11:15:22 GMThttps://heinigma.fi/blogi/vihatyokurssistaKuva
Ohjasimme Jarin kanssa viime lauantaina 23.4 vuoden ensimmäisen Vihatyökurssin Vihdissä. Kiitos järjestelyistä ja mukanaolosta Teresa Vänttilä (ig: @vyohyketerapia_teresavanttila)️ Ja kiitos jokaiselle kurssilaiselle.

​Roolini Jarin työparina hakee edelleen paikkaansa ja niin se saa rauhassa tehdäkin, vaikka kipuilenkin sen kanssa. Toistaiseksi roolini on ollut aika passiivinen ja vasta viime aikoina olen alkanut paremmin ymmärtämään, miten arvokkaita asioita havainnointi ja läsnä olo jo itsessään ovat. Olen aina ollut ujo, vetäytyvä ja hiljainen ja edelleen huomaan miten vaikea sitä puolta itsessä on hyväksyä, koska siihen on suhtauduttu niin kielteisesti. Tärkein tehtäväni (ja se kaikista vaikein) kurssilla on olla mahdollisimman totta eli oma itseni ja sen myötä toimia rakkaudellisena peilinä toisille.

​Ennen kurssia pyrin pysähtymään ja kysymään itseltäni:
 
- onko minulla tarvetta miellyttää
- mitä odotuksia / vaatimuksia minulla on itseni suhteen
- kuinka paljon minussa on sellaista nähdyksi ja kuulluksi tulemisen kaipuuta, joka on pois ammatillisuudesta ellen tule siitä tietoiseksi
- mitä pelkoja minulla on ja kuinka turvassa olen omien kipujeni kanssa jne.

 
Nämä ovat suorassa suhteessa vihan tunteeseen ja sen myötä rakkauden kokemiseen. Jokainen kurssi ohjaa minua ja meitä molempia omalla ainutlaatuisella tavallaan.
 
Seuraava Vihatyökurssi järjestetään 3.6 Helsingissä Jollaksen Kartanolla. Väkivaltaa kokeneena naisena ymmärrän, että jo itsessään sana 'Vihatyö' voi nostaa pelkoja. Jos olet kiinnostunut kurssista, mutta jokin mietityttää, voit olla yhteydessä joko minuun tai Jariin. Minut tavoittaa parhaiten laittamalla s.postia osoitteeseen heini.laukkanen@heinigma.fi, koska käytän tällä hetkellä epäsäännöllisesti sosiaalista mediaa.

​Lämpimästi tervetuloa!


Lisätiedot: www.jarikoponen.fi & www.heinigma.fi


]]>
<![CDATA[Naistenpäivän ajatuksia <3]]>Tue, 08 Mar 2022 18:53:44 GMThttps://heinigma.fi/blogi/naistenpaivan-ajatuksia
]]>
<![CDATA[24.2.22]]>Thu, 24 Feb 2022 15:38:58 GMThttps://heinigma.fi/blogi/24222"Hope is a small whisper from Love in the middle of a hellhole darkness."
​-Heini
]]>
<![CDATA[IN-sanity]]>Tue, 22 Feb 2022 22:07:34 GMThttps://heinigma.fi/blogi/in-sanity
Kirjoitin nämä tekstit aiemmin päivällä kanavoidakseni ahdistavaa oloani johonkin. Ukrainan tilanne ja sodan uhka, ja siten koko maailman tilanne, on etenkin tänään itkettänyt ja pelottanut. Myöhemmin illalla törmäsin Janne Saarikiven kolumniin, josta sain paljon lohtua ja vertaisuutta. Mahtava kirjoitus, suosittelen lukemaan! <3 yle.fi/uutiset/3-12320183

Kirjoitan usein englanniksi, koska sen kautta pystyn paremmin sanoittamaan ajatuksiani ja tunteitani eli sitä maisemaa, jossa elän. Englannin kieli tuo ilmaisuun enemmän tilaa ja mahdollisuuksia, ja olen alkanut myös kiinnostumaan sanojen etymologiasta. Nuorempana rakastin puhua englantia ja peruskoulussa pärjäsin opinnoissa ihan hyvin. Aikuisiällä englannin kielen taito alkoi kuitenkin hiipua, koska sille ei ollut tarvetta. Ihana huomata, että se on taito, joka palautuu.
 
(Pahoittelen kirjoitusvirheitä, joita varmasti jatkossakin tulee. Tapanani on tarkistella ja korjailla tekstejäni vähän liikaa, jonka seurauksena alan itsekin sokaistumaan sille, miten kirjoitan.)

Rakkautta ja voimia <3
- Heini
]]>
<![CDATA[Friend-less(ons)]]>Sun, 13 Feb 2022 15:17:52 GMThttps://heinigma.fi/blogi/friend-lessonsKoska tänään on ystävänpäivä, ajattelin kirjoittaa ajatuksiani ystävyydestä ja ystävättömyydestä. Koen tämän olevan eräänlainen rehellinen rakkauskirje itselleni ja sen myötä kaikille teille, jotka koette tämän resonoivan itsessänne.

Minulla on ollut läpi elämän määrällisesti hyvin vähän ystäviä ja nyt 34-vuotiaana niitä ei ole elämässäni ollenkaan. Karua, mutta totta. Ei ole mitenkään mieltä ylentävää todeta tätä ääneen tällaisena sosiaalisuutta ylistävänä kulutusjuhlapäivänä enkä joskus nuorempana olisi kehdannut sanoa tätä ääneen. Myönnän, että kyllä tämä nytkin tuntuu vaikealta, mutta koska en enää samalla tavalla häpeä itseäni, en myöskään ajattele, että tämä tilanne johtuu yksinomaan minusta tai että se kertoisi minun arvostani ihmisenä. Koen tärkeäksi puhua vaikeista asioista ääneen ja olla parhaani mukaan sellainen aikuinen nainen, jota olisin itse nuorena tarvinnut.

Voisiko siis sanoa, että olen alkanut tulemaan yhä enemmän ystäväksi itselleni? Kyllä, ja siitä olen valtavan kiitollinen ja onnellinen, sillä se ei ole tapahtunut hetkessä vain ajatuksiani muuttamalla.
Mistä tämä ystävättömyys sitten johtuu? Ajattelen sen johtuvan minussa tapahtuneesta muutoksesta sekä näen sen olevan seurausta minun ja aiemmin ympärilläni olleiden ihmisten tekemistä valinnoista. Minulle ovat olleet tuttuja ns. ystävyyssuhteet, jotka eivät ole perustuneet keskinäiseen kunnioitukseen tai molemminpuoliseen arvostukseen eikä niissä ole ollut tilaa avoimuudelle. Nämä suhteet perustuivat ennemminkin hyödyn saamiseen: yhteyttä pidettiin silloin, kun tarvittiin jotakin eikä muutokselle ollut tilaa. Näissä ns. ystävyyssuhteissa oli aina jonkinlainen ääneen sanomaton odotus / oletus siitä, että suhde tulisi pysymään samanlaisena eli toisin sanoen muuttumattomana, koska muutos kyseenalaistaisi tuon yhteisen illuusion "ystävyydestä" ja siksi se koettiin uhaksi. Ja koska olin tuolloin kuorrutettu häpeällä ja omanarvontuntoni laahasi pohjamudissa, mieleeni ei edes tullut se, että voisin ansaita jotain parempaa.

Vasta jälkikäteen olen ymmärtänyt, että omanarvontunto on asia, joka rakentuu ihmiseen. Parhaimmassa tapauksessa se rakentuu rakkaudellisen vanhemmuuden myötä, mutta mikäli se ei ole syystä tai toisesta toteutunut, se voi alkaa rakentumaan myös myöhemmin aikuisiällä turvallisten ihmissuhteiden myötä. Turvallisissa ihmissuhteissa on tilaa kohdata omia tunteita ja katsoa omaa elämänhistoriaa sekä kasvaa ihmisenä. Se ei siis muutu pelkällä ajatus, - ja/tai asennemuutoksella niin kuin tämä meitä ympäröivä fast food-kulttuuri antaa usein ymmärtää.
Kun omanarvontuntoni alkoi hiljalleen rakentumaan, se luonnollisesti heijastui myös ympärilleni. Kun en enää kyennyt hylkäämään itseäni, tulin hylätyksi niiden ihmisten taholta, jotka eivät rajojen asettamistani kestäneet. Jäljelle ei kuitenkaan jäänyt ketään. Se on toki tuntunut (ja tuntuu) hyvin tuskalliselle ja olo on usein yksinäinen, mutta olen siitä huolimatta kiitollinen kaikesta tapahtuneesta, koska se on sentään ollut jotakin, joka on ollut aitoa ja totta. Se on myös pysäyttänyt minut miettimään mitä ystävyys minulle todellisuudessa merkitsee ja vastaukseni on, että Rakkautta ja tasavertaisuutta.

Rakkaus on vapautta saada olla se, kuka syvimmiltään on ja sallia tuo sama vapaus toisille. Se on erillisyyttä ja yhdessä kasvamista, ei itsen tai toisen tukahduttamista. Se on omien ja toisten tarpeiden huomioimista, ei itsen tai toisen hyvinvoinnin uhraamista. Se on haavoittuvaksi asettumista ja molemminpuolista kunnioitusta, ei toisen hyväksi käyttämistä tai kontrollointia.

Koen, että tässä iässä ei ole helppo tavata samalla aaltopituudella olevia ihmisiä (jos koskaan on ollut) ja luoda uusia ystävyyssuhteita, sillä monet ikäiseni keskittyvät perhe-elämään tai sen perustamiseen, ja monesti myös tärkeimmät ystävyyssuhteet on luotu aiemmin elämässä. Uskon kuitenkin siihen, että oikeat ihmiset tulevat elämääni silloin, kun on tarkoitettu ja tämän yksinäisyyden kohtaaminen kaikessa lohduttomuudessaan on hyvin tärkeää ja arvokasta.

Lupaankin siis itselleni tänä ystävänpäivänä (niin kuin vuoden jokaisena päivänä), että pyrin rakastamaan itseäni ja kehoani vailla minkäänlaisia ehtoja sekä hyväksyn sen, että välillä se tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta.

Hyvää ystävänpäivää kaikille - ja erityisesti yksinäisyyttä kokeville,
oudoille ja kelpaamattomille, erilaisille ja ainutlaatuisille. <3

Rakkaudella,
Heini

]]>