Vastuullista kokemusasiantuntijatoimintaa?

​Kokemusasiantuntijuuden hyödyntäminen osana sosiaali -ja terveysalan palvelujärjestelmää on yleistynyt ja siten myös monipuolistunut etenkin viimeisten vuosien aikana. Työtehtäviä on tullut lisää ja ne ovat muuttuneet yhä vaativimmiksi, joka näkyy mm. siinä, että kokemusasiantuntijoita palkataan enenevässä määrin työsuhteisiin mm: yhdistyksiin ja terveysasemille. Kun itse vuonna 2018 hain osa-aikaiseen työsuhteeseen Mielen ry:lle, olin pian saman haasteen edessä kuin moni muu: työnkuva tuli luoda itse. Näin sen etenkin työsuhteen alussa mahdollisuutena, jota se parhaimmassa tapauksessa onkin. Olin haaveillut jo pitkään, että pääsisin siirtymään keikkatöistä työsuhteeseen,- ja että minulla olisi joskus mahdollisuus tavata asiakkaita omalla vastaanotolla.

Tässä tekstissä kuvaamani asiat koskettavat epäilemättä monen eri alan ammattilaisia, mutta koska olen työskennellyt koulutettuna kokemusasiantuntijana, lähestyn asiaa kokemusasiantuntijuuden näkökulmasta.

Se, että työskentelin Mielen ry:llä osa-aikaisesti ja tein viikossa huomattavasti pienempää tuntimäärää kuin muut, toi mukanaan omat haasteensa. Ajan tasalla pysyminen ajankohtaisista asioista oli haastavaa ja tunsin itseni usein ulkopuoliseksi. Puhuin asiasta ääneen ja mietimme eri ratkaisuja tilanteen korjaamiseksi, mutta se ei johtanut juuri mihinkään. Kukaan ei ottanut tilanteesta vastuuta eikä nähnyt asian vakavuutta, vaikka puhuin sen vaikutuksesta hyvinvointiini. Eriarvoisuus näkyi mm. siinä, että sain avaimet yhdistyksen yhteisiin tiloihin vuotta myöhemmin kuin muut ja palavereissa minut ohitettiin mm. poistumalla paikalta, kun toin esiin näkemyksiäni. Työilmapiirin ongelmat ja toistuva ohitetuksi tuleminen alkoivat vaikuttamaan merkittävästi työkykyyni. Jäädessäni viimeisen kerran sairaslomalle, lähetin tiimin jäsenille viestin, jossa kuvasin esimerkkitilanteen kautta tämän pitkään jatkuneen kohtelun vaikutuksia hyvinvointiini.

Kyseinen viestini ohitettiin ja myöhemmin kävi ilmi, että nämä esiin nostamani asiat olivat (jälleen) tulleet työyhteisölle yllätyksenä ja siten myös järkytyksenä. Sain myöhemmin sairaslomani aikana sähköpostin, jossa minulle painotettiin avoimuuden merkitystä työyhteisössä ja muistutettiin yhteydenoton mahdollisuudesta. Vastuu siirrettiin jälleen yksinomaan minun kannettavakseni ottamatta ollenkaan huomioon näitä em. ulostulojani. Tuossa vaiheessa minulle oli kuitenkin selvää se, että kohtaaminen ja kuulluksi tuleminen olisi yksinkertaisesti mahdotonta, koska työyhteisössä ei näyttänyt olevan minkäänlaista kykyä ottaa vastuuta.

Kaiken lisäksi sain sairaslomaani liittyvän arvion Kelasta, jossa minun todettiin olevan ”työkyvytön kokemusasiantuntijan työhön.” Kyseinen arvio oli täysin perusteeton ja mielivaltainen, koska tuohon aikaan työkykyäni arvioinut lääkäri ei tilannetta samalla tavalla nähnyt. Kelan arvioinnissa (tai pikemminkin toteamuksessa) ei otettu ollenkaan huomioon työympäristön vaikutusta työkykyyni vaan syy nähtiin yksinomaan minussa. Aivan niin kuin työpaikallanikin. Tämä vaikutti merkittävästi omanarvontuntooni ja usko itseen on ollut koetuksella.
​
Työsuhteen aikana kehitin kokemusasiantuntijoille suunnatun mentorivastaanoton. Vastaanotolla kuulin toistuvasti erilaisia, mutta hyvin tutun kuuloisia tarinoita järjestelmän sisällä tapahtuvasta hyväksikäytöstä. Yleistä tuntuu olevan se, että ne tahot, jotka palkkaavat kokemusasiantuntijoita työsuhteeseen, eivät ole tietoisia mitä kaikkea kokemusasiantuntijan työnkuvaan kuuluu ja mikä kuuluu ammattilaisen vastuualueelle. Tämän seurauksena esim. rajaamiseen liittyvät kysymykset kaatuvat liian usein yksinomaan kokemusasiantuntijan harteille, joka jo lähtökohtaisesti tulee järjestelmän ulkopuolelta (lähtöasetelma ei siis ole alun alkaenkaan tasavertainen) ja joka monesti on haavoittuvassa elämäntilanteessa. Tuollaisessa tilanteessa rajojen asettaminen ilman työnantajan sekä ympärillä olevan työyhteisön tukea olisi kenelle tahansa erittäin haasteellista puhumattakaan siitä, että monella kokemusasiantuntijalla on jo entuudestaan kokemusta henkisestä väkivallasta. Siksi se, että kykenee tunnistamaan hyväksikäytön, on jo itsessään iso juttu.
​ 
Erityisesti erilaisissa hankkeissa työskentelevien kokemusasiantuntijoiden työsopimusten laatimisessa on näkynyt puutteita ja suoranaista laiminlyöntiä (esim. työaikaa ja/tai työnkuvaa ei ole ole määritelty tarkasti) eikä tukea tai työnohjausta saa, koska resurssit ovat kuulemma liian niukat. Myös asianmukaisten työvälineiden ja korvausten saamisessa on näkynyt puutteita, joka pahimmissa tapauksessa on tarkoittanut, että kokemusasiantuntija pitää yhteyttä asiakkaisiin omalla vapaa-ajallaan käyttäen omaa puhelinnumeroaan. Mitä muuta tämä on kuin hyväksikäyttöä? Vuosien varrella minutkin on oltu valmiita laittamaan tilanteisiin, joihin ei edes sosiaalityöntekijää saa laittaa ilman työntekijän turvallisuuden takaamista (esim. fyysisen väkivallan uhkatilanteet). 

Jos kokemusasiantuntija lopulta uupuu työssään, sen voidaan yksimielisesti katsoa johtuvan hänen sairauksistaan ja/tai heikosta työkyvystä tarkastelematta ollenkaan hänet palkanneen organisaation vastuuta. Tällainen vastuun ulkoistaminen ja siirtäminen on vakava asia, koska se on henkistä väkivaltaa. Vastuullinen auttamistyö tarkoittaa kykyä tarkastella omaa itseä: omia suhtautumistapoja, taustalla vaikuttavia tarpeita, ennakkoasenteita sekä näiden vaikutuksia toimintaan ja ympärillä oleviin ihmisiin. Itsetuntemuksella ja vastuunotolla on suora vaikutus siihen, miten hyvin toinen ihminen voi tulla kanssani kuulluksi.

Tampereella 26.1.2022 
Heini Laukkanen