Tilinpäätös: kuulumisia, ajatuksia tulevaisuuden näkymistä ja yrittäjyydestä

Olen kirjoittanut viimeksi blogia ennen kesäloman alkua ja nyt kun olen tällaisessa taitekohdassa oman itseni ja yrityksen perustamisen suhteen, voisi olla hyvä tehdä tilinpäätös eli katsoa mitä on tullut tehtyä ja mitkä ovat lähitulevaisuuden näkymät.

Minun ja Jarin yhteinen kesäloma päättyi heinäkuun loppuun, vaikka lämmin kesä vielä toistaiseksi jatkuukin. Odotimme kumpikin paljon yhteistä lomaa ja aikaa saada olla ilman kiireitä ja työasioita, vaikka työ on meille myös elämäntapa, sillä ne teemat ja asiat, joiden kanssa työskentelemme, ovat myös osa meitä itseämme. Ajatus yhdessä olosta herätti myös paljon pelkoja ja kysymyksiä siitä, mitä loman aikana kummassakin nousee pintaan, kun kiire ei ole viemässä huomiota. Onneksi suhteessamme on kuitenkin tilaa olla näiden kysymysten ja pelkojen kanssa - tai jos huomaamme, että syystä tai toisesta tila puuttuu, teemme asialle jotakin. Samalla tämä kaikki peilaa aika raadollisella tavalla vanhoja parisuhteitani, joissa tuota tilaa ei ollut – ja minkälaisia seurauksia sillä on ollut.

Olemme olleet yhdessä nyt reilu 2 vuotta. Se on parisuhteessa sellainen aika, että yhteistä historiaa on jo kertynyt, joka samalla myös tarkoittaa, että turvan tunne lisääntyy. Se nostaa yhä syvemmältä vanhoja haavoja pintaan, ja lomamme aikana kohtasimme useita sellaisia tilanteita, joissa vanhat defenssit ja tuttu turvattomuuden tunne aktivoituivat. Ja niin raskasta ja surullista kuin sen kaiken kohtaaminen aina onkin, antaa se kuitenkin samalla myös mahdollisuuden haavojen parantumiseen, jos ne saavat olla ja tulla kuulluiksi. Lomamme oli kaiken kaikkiaan aika musiikin täyteinen ja nautin käydä yhdessä keikoilla. Olen kiitollinen siitä, että sain jakaa kaiken sen yhdessä Jarin kanssa, sillä olen tottunut käymään keikoilla yksin - ja jossain määrin haluan sitä perinnettä vaaliakin, koska sillä on minulle oma ainutlaatuinen merkityksensä.

Koko viime kevät ja kesän alku oli aikamoista pusertamista ja päällekkäin oli paljon hoidettavia asioita, jotka olivat uuvuttavia. Vaikka en vielä ole tehnyt virallisesti palkkatöitä (ellei Vihatyökursseja lasketa), olen aloittanut ensimmäisen kirjani kirjoittamisen, julkaissut ensimmäisen runokirjani, tehnyt palvelumuotoilua ja ideoinut omaa verkkokauppaa, kirjoittanut blogia, kuvannut videoita, suunnitellut ”Rakas ja Turvassa” -tuotteita (joista tulen kertomaan pian lisää), rakentanut kotisivut, maalannut ja myynyt ensimmäisen tauluni – ja yhtenä raskaimpana asiana vienyt loppuun hoitoani koskevan 4 vuotta kestäneen kanteluprosessin, joka päätyi lopulta eduskunnan oikeusasiamiehen pöydälle viime huhtikuussa. Valitettavasti oikeutta en saanut ja se satutti syvästi, vaikka siihen osasinkin varautua. Tämä prosessi on ollut kaiken kaikkiaan aivan uskomaton ja vaikka se järjestelmän kannalta päättyikin näin, tulen tähän vielä palaamaan, kun aika on oikea. Tiedän, että se tapahtuu. Tämä neljävuotinen prosessi kaikkine tapahtumineen on ollut niin kivulias, etten olisi vielä v. 2019 uskonut, että kykenen sen ohella luomaan tätä kaikkea. Voisiko siis sanoa, että se on ollut jonkinlainen elinehto elämälle ja selviytymiselle? Kyllä. Se on myös ollut syvimmiltään yhteyden luomista omaan feminiinisyyteen: jatkuvaa syntymistä ja kuolemista.

Hain kevään aikana uudelleen apua yksityiseltä, sillä jostain sitä on täytynyt saada. Ellei olisi ollut aivan pakko, olisin mielelläni jättänyt koko asian hoitamatta, sillä siihen liittyvissä peloissa oli sietämistä. Istuessani uuden lääkärin vastaanotolla, oli kieltämättä aika pysäyttävää huomata, miten tärisin penkissä kuin haavan lehti enkä meinannut saada sanaa suustani. ”Tätä väkivalta tekee”, mietin mielessäni. Työkyvyn arviointi sujui lopulta ihan ok ja vaikka on ollut vaikeaa hyväksyä tätä uupumusta ja sen eri ilmenemismuotoja, hyväksyntä on ollut avain eteenpäin pääsemiseen. ”Pienin askelin ja hetki kerrallaan, muista”, olen sanonut itselleni lukemattomia kertoja.

Olen myös paljon käynyt läpi suhdettani sosiaaliseen mediaan, koska jossain vaiheessa havahduin siihen, että koitin hakea sieltä sellaista hyväksyntää ja arvostusta, joka oli satuttavaa. En ole missään vaiheessa saanut järisyttäviä tykkäysmääriä ja palaute on ollut kaiken kaikkiaan hyvin vähäistä (kiitos kuitenkin teille, jotka olette kommentoineet ja kannustaneet - ette usko miten arvokasta se on ollut <3) ja siitä voisi tehdä (ja teinkin) sellaisen tulkinnan, ettei minusta pidetä ja/tai ettei osaamiselleni ole kysyntää. Tiesin, että jonkun on muututtava ja ennen kaikkea se oli suhteeni koko asiaan. Päätin ottaa kunnolla etäisyyttä ja miettiä, mitä oikein haluan. Pidin pitkiä taukoja, etten avannut mitään sosiaalisen median tilejä. Kun kuulostelin etäisyyden psyykkisiä ja fyysisiä vaikutuksia huomasin, että suunta oli oikea. Sen sijaan, että olisin koittanut ponnistella ja tehdä enemmän, keskityin antamaan itselleni sitä hyväksyntää, jota yritin hakea ulkopuoleltani. Jatkossakin tulen käyttämään sosiaalista mediaa yhä enemmän työvälineenäni.

En ole halunnut näkymättömyyden ja hiljaisuuden lannistaa minua vaan olen päättänyt uskoa omaan juttuuni ja tekemiseeni lopputuloksesta huolimatta. Vaikka työ ei kantaisikaan leiville, tiedän ainakin yrittäneeni. Kesäloman päätyttyä tunsin, että olen jonkinlaisessa taitekohdassa ja mietin, mikä olisi paras vaihtoehto oman yritystoiminnan aloittamiselle. Alkoi tuntumaan siltä, että tarvitsen yksinkertaisesti enemmän tietoa ja jonkun tahon/paikan, josta voisin saada peilausta, näkökulmaa ja vahvistusta liikeidealleni. Lopulta löysin Tampereen Aikuiskoulutuskeskus TAKK:in sivuilta yrittäjyyden ammattitutkinnon, joka tuntui kutsuvalta. Puhuttuani puhelimessa kouluttajan kanssa, päädyin laittamaan hakemuksen... ja tänään sain tiedon, että minut on hyväksytty opiskelijaksi, joka on aivan mahtava uutinen! Olen todella innoissani ja samaan aikaan kauhuissani. Niin kuin monesti olen todennut: näkyväksi tuleminen on aina pelottavaa, ja tämä on konkreettinen askel siihen suuntaan.

Valmistuin v. 2009 merkonomiksi, mutta heikon terveydentilan ja kiinnostuksen puutteen vuoksi en ole juurikaan alan töitä tehnyt. Kun löysin kokemusasiantuntijuuden v. 2013, antoi se merkityksellisyyden tunnetta sekä toivoa työelämään paluusta ja oman jutun löytämisestä. Nyt 9 vuotta myöhemmin monessa liemessä keitettynä, olen kohdassa, jossa nämä kaksi yhdistyvät toisiinsa – ja se on kyllä aivan ihana tunne! Haaveilin jo pienenä yrittäjyydestä, sillä olen aina ollut oman tien kulkija, erilainen ja jotenkin sopeutumaton. Opinnot alkavat 5.9 ja olen suunnitellut, että tulen pitämään opintopäiväkirjaa täällä blogissa (ja tod.näköisesti tekemään myös videoita Youtubeen), jossa tulen pohtimaan ainakin seuraavia asioita:

- kuinka ammatillisesti uskottavana kokemusperäinen asiantuntijuus nähdään osana auttamistyötä,

- ja mistä kaikesta ammatillisuus minulle koostuu ja miten se minussa itsessäni rakentuu. Syvimmiltäänhän on kysymys siitä, kuinka paljon uskon itseeni ja omaan osaamiseeni, sillä se on oman itsen johtajuutta eli toisin sanoen: yrittäjyyttä.

Otan myös mielelläni vastaan palautetta ja kysymyksiä. :)

Lämpimin kesäterveisin,
Heini

Kuvassa oleva teksti Elisabet Laurilan koskettavasta kirjasta ’Johanna’ (lämmin lukusuositus <3)

P.s. Jos olet kiinnostunut tukemaan työtäni ja ostamaan runokirjani, löydät sen osoitteesta:
​From Wounded Maiden To Woman Awaken (bod.fi)