Ennen koulun alkua, kuuluu menneisyyden kaikuja..

Nyt kun on enää vain muutama päivä opiskelun alkamiseen, tekee mieli vähän kuvata näitä ristiriitaisia tunnelmia, joita se minussa herättää. Koulumaailma ja ryhmässä oleminen ei ole ollut koskaan mulle kovin helppoa.

Niin kuin aiemmassa postauksessa mainitsinkin, pääsin siis opiskelijaksi Tampereen Aikuiskoulutuskeskus TAKK:iin suorittamaan yrittäjyyden ammattitutkintoa. Yrittäjyys on ollut mulle pitkään haave, mutta en oikein koskaan uskaltanut ajatella, että se voisi oikeasti olla mahdollista. Enhän toki vieläkään tiedä mitä tuleman pitää, mutta tässä vaiheessa pääasia on, että uskallan yrittää. Innostavinta (ja pelottavinta) yrittäjyydessä on vapaus tehdä työtä omalla tavalla, omien arvojen mukaisesti ja luoda samalla jotain täysin uutta.

(Btw, olen ollut aikoinaan työntekijänä TAKK:issa projektissa nimeltä VoimaKoulu, joka oli suunnattu syrjäytymisuhan alla oleville nuorille. 😊Jos haluat tutustua tarkemmin työhistoriaani, löydät CV:ni täältä.)

Niin kuin moni meistä, myös minä olen kohdannut koulussa syrjintää ja kiusaamista niin lapsuudessa kuin aikuisiälläkin. Ala-yläasteen taitteessa reagoin jatkuvaan pelkäämiseen ja turvattomaan ympäristöön sairastumalla anoreksiaan, josta seurasi pitkät hoitojaksot eri sairaaloissa, joka taas johti siihen, että suoritin peruskoulun loppuun sairaalakoulussa. Myöhemmin hakeuduin vielä kymppiluokalle parantelemaan numeroitani ja ottamaan lisäaikaa jatko-opintoja varten, sillä olin tuolloin vasta juuri selvinnyt syömishäiriön akuutimmasta vaiheesta hieman turvallisimmille vesille. Lopulta pääsin opiskelemaan kauppaoppilaitokseen, josta jäi hyvät muistot sekä onnistumisen kokemus, vaikka se rankkaa aikaa olikin.

Sairaalakoulun parhaimpia puolia oli ehdottomasti turvallinen ympäristö ja kokemus vertaisuudesta muiden nuorten kanssa. Tätä vertaisuuden tunnetta en koskaan kokenut peruskoulussa, koska oli jatkuva paine jaksaa ja menestyä sekä istua siihen muottiin, joka miellettiin normaaliksi ja yleisesti hyväksytyksi. Onneksi kuitenkin sain elää nuoruuteni aikana, jossa ei ollut vielä kännyköitä ja sosiaalista mediaa. Pelkästään tietoisuus siitä, että turvallisuus otettiin sairaalakoulussa vakavasti (eli mitään häiriköintiä tms. ei sallittu, joka näkyi käytännössä siten, että häiriköivän nuoren täytyi heti poistua luokkatilasta) auttoi keskittymään opiskeluun, ja siten myös oikeasti oppimaan. Tämä ei tietenkään poistanut kaikkia pelkojani ja moni asia olisi voitu hoitaa sairaalassa paremmin, mutta turvallisuudesta huolehtiminen tuki keskittymistä ja oppimista huomattavan paljon. Näistä syistä minun on hyvin vaikeaa ymmärtää sitä, ettei kouluturvallisuuden merkitystä oteta yhteiskunnassamme tarpeeksi vakavasti siten, että se priorisoitaisiin asiaksi, josta ei olla valmiita tinkimään yhtään.

Jatkuva pelossa eläminen ja valppaana oleminen syö ihmisen kapasiteettia, joka luonnollisesti näkyy myös kognitiivisissa kyvyissä ja kun puhutaan lapsista, jotka vielä kasvavat ja kehittyvät, ovat väkivallan jäljet herkästi kauaskantoiset. Tunnistan nämä jäljet myös itsessäni, sillä vaikka täytän pian 35 vuotta ja olen käsitellyt kokemuksiani huomaan, että välillä pelkkä ajatus ryhmään ja kouluun menemisestä ahdistaa niin paljon, että esim. yöunieni laatu on jo nyt jossain määrin heikentynyt.

Työhistoriani aktiivisimpina aikoina kävin usein puhumassa kouluissa eri ikäisille nuorille ja aikuisille mm. syömishäiriön ja trauman yhteydestä toisiinsa sekä kohtaamisen merkityksestä hoitoalalla työskenteleville ja/tai sinne suuntaaville. Kyseisten työkeikkojen aikana havaitsin, että jo pelkästään koulualueelle meneminen herätti takaumia ja sisälläni olevan kauhua tuntevan lapsen. Muistan myös erään reilu 50-vuotiaan kollegani, joka aikoinaan sanoi, ettei olisi joskus nuorempana uskonut, että vielä viisikymppisenäkin kouluun meneminen saa sykkeen nousemaan samalla tavalla kuin lapsena. Hänen sanansa tuntuivat tuolloin todella lohduttavilta: en ollut ainoa, joka tunsi niin.

Joskus uskoin, että koittaisi vielä aika, jolloin nämä pelot poistuisivat kokonaan, kunhan vain jaksaisin tarpeeksi hoitaa itseäni. Minulla on ollut suuri tarve päästä pelkoni yläpuolelle, sillä myös minä olen marinoitunut siihen uskomukseen, että pelon tunteminen ja sen myöntäminen tarkoittaa heikkoutta. Tätä viestiähän meille syötetään jatkuvasti ja me myös itse ylläpidämme sitä. Esim. sellaiset yritykset ja yhtiöt, jotka rahastavat pelolla maalaamalla meille fantasioita pelkovapaasta tulevaisuudesta / terveydestä / ihmissuhteista takovat isoimmat rahat.

On tärkeää nähdä ja tunnustaa se tosiasia, että me ihmiset itse olemme osa tätä yli-ihmisyyttä palvovaa kulttuuria ja siten myös näiden rakenteiden ylläpitäjiä tai suunnan muuttajia. On inhimillistä, että kaikenlaisia tunteita, kuten pelkoja herää, mutta herkästi se unohtuu, kun elää kulttuurissa, josta on poistettu inhimillisyys. Se näkyy esim. sisäisenä kriitikkona kirjoittaessani tätä tekstiä, kun huomaan miettiväni: ”onko tällainen normaalia”/ ”jos kerron näistä, antaako se minusta heikon kuvan”/ ”jos puhun näistä ääneen, nähdäänkö minut ammatillisesti epäpätevänä”/ ”mitä muut minusta nyt ajattelevat”/ ”ei saa olla näin heikko”/ ”tämä on noloa ja typerää”/ ”olen varmasti ainoa, joka tuntee näin” jne.

Jos meillä olisi kulttuurissamme tarpeeksi emotionaalista aikuisuutta, meidän ei tarvitsisi pelätä ja pohtia tällaisia asioita yksin, koska ne olisivat luonnollinen osa elämää ja ihmisyyttä.

Minulle suunnan muuttamista on,

että uskallan kokeilla sitä, mitä haluan sekä kohdata sen herättämät tunteet häpäisemättä itseäni.

että myönnän, jos en jaksa antamatta sen määrittää ihmisarvoani.

että uskon omaan ammattitaitooni ja uskallan tuoda itseäni näkyväksi ja vastaanottaa kritiikkiä, vaikka se herättää hankalia tunteita.

että uskallan luottaa, ettei menneisyys määritä minua, vaikka tunnen edelleen häpeää ja pelkoa.

että uskaltaudun vuorovaikutukseen, vaikka se saattaa tuntua mahdottomalta.

Etten enää hylkää itseäni.

Etten yritä olla auttajana yli-ihminen vaan inhimillinen.

Uskallan myöntää olevani haavoittuva.

Ja että muistutan itseäni tästä kaikesta erityisesti niissä hetkissä, kun taas kirjaimellisesti tunnen olevani se pieni Heini, joka lähes lamaantuneena pelosta istuu ala-asteen luokkahuoneen pulpetissa. 😊

P.s. Jos haluat tukea työtäni ja olet kiinnostunut runokirjastani, löydät sen täältä: From Wounded Maiden To Woman Awaken (bod.fi)