Koska tänään on ystävänpäivä, ajattelin kirjoittaa ajatuksiani ystävyydestä ja ystävättömyydestä. Koen tämän olevan eräänlainen rehellinen rakkauskirje itselleni ja sen myötä kaikille teille, jotka koette tämän resonoivan itsessänne.

Minulla on ollut läpi elämän määrällisesti hyvin vähän ystäviä ja nyt 34-vuotiaana niitä ei ole elämässäni ollenkaan. Karua, mutta totta. Ei ole mitenkään mieltä ylentävää todeta tätä ääneen tällaisena sosiaalisuutta ylistävänä kulutusjuhlapäivänä enkä joskus nuorempana olisi kehdannut sanoa tätä ääneen. Myönnän, että kyllä tämä nytkin tuntuu vaikealta, mutta koska en enää samalla tavalla häpeä itseäni, en myöskään ajattele, että tämä tilanne johtuu yksinomaan minusta tai että se kertoisi minun arvostani ihmisenä. Koen tärkeäksi puhua vaikeista asioista ääneen ja olla parhaani mukaan sellainen aikuinen nainen, jota olisin itse nuorena tarvinnut.

Voisiko siis sanoa, että olen alkanut tulemaan yhä enemmän ystäväksi itselleni? Kyllä, ja siitä olen valtavan kiitollinen ja onnellinen, sillä se ei ole tapahtunut hetkessä vain ajatuksiani muuttamalla.

Mistä tämä ystävättömyys sitten johtuu? Ajattelen sen johtuvan minussa tapahtuneesta muutoksesta sekä näen sen olevan seurausta minun ja aiemmin ympärilläni olleiden ihmisten tekemistä valinnoista. Minulle ovat olleet tuttuja ns. ystävyyssuhteet, jotka eivät ole perustuneet keskinäiseen kunnioitukseen tai molemminpuoliseen arvostukseen eikä niissä ole ollut tilaa avoimuudelle. Nämä suhteet perustuivat ennemminkin hyödyn saamiseen: yhteyttä pidettiin silloin, kun tarvittiin jotakin eikä muutokselle ollut tilaa. Näissä ns. ystävyyssuhteissa oli aina jonkinlainen ääneen sanomaton odotus / oletus siitä, että suhde tulisi pysymään samanlaisena eli toisin sanoen muuttumattomana, koska muutos kyseenalaistaisi tuon yhteisen illuusion "ystävyydestä" ja siksi se koettiin uhaksi. Ja koska olin tuolloin kuorrutettu häpeällä ja omanarvontuntoni laahasi pohjamudissa, mieleeni ei edes tullut se, että voisin ansaita jotain parempaa.

Vasta jälkikäteen olen ymmärtänyt, että omanarvontunto on asia, joka rakentuu ihmiseen. Parhaimmassa tapauksessa se rakentuu rakkaudellisen vanhemmuuden myötä, mutta mikäli se ei ole syystä tai toisesta toteutunut, se voi alkaa rakentumaan myös myöhemmin aikuisiällä turvallisten ihmissuhteiden myötä. Turvallisissa ihmissuhteissa on tilaa kohdata omia tunteita ja katsoa omaa elämänhistoriaa sekä kasvaa ihmisenä. Se ei siis muutu pelkällä ajatus, - ja/tai asennemuutoksella niin kuin tämä meitä ympäröivä fast food-kulttuuri antaa usein ymmärtää.

Kun omanarvontuntoni alkoi hiljalleen rakentumaan, se luonnollisesti heijastui myös ympärilleni. Kun en enää kyennyt hylkäämään itseäni, tulin hylätyksi niiden ihmisten taholta, jotka eivät rajojen asettamistani kestäneet. Jäljelle ei kuitenkaan jäänyt ketään. Se on toki tuntunut (ja tuntuu) hyvin tuskalliselle ja olo on usein yksinäinen, mutta olen siitä huolimatta kiitollinen kaikesta tapahtuneesta, koska se on sentään ollut jotakin, joka on ollut aitoa ja totta. Se on myös pysäyttänyt minut miettimään mitä ystävyys minulle todellisuudessa merkitsee ja vastaukseni on, että Rakkautta ja tasavertaisuutta.

Rakkaus on vapautta saada olla se, kuka syvimmiltään on ja sallia tuo sama vapaus toisille. Se on erillisyyttä ja yhdessä kasvamista, ei itsen tai toisen tukahduttamista. Se on omien ja toisten tarpeiden huomioimista, ei itsen tai toisen hyvinvoinnin uhraamista. Se on haavoittuvaksi asettumista ja molemminpuolista kunnioitusta, ei toisen hyväksi käyttämistä tai kontrollointia.
​
Koen, että tässä iässä ei ole helppo tavata samalla aaltopituudella olevia ihmisiä (jos koskaan on ollut) ja luoda uusia ystävyyssuhteita, sillä monet ikäiseni keskittyvät perhe-elämään tai sen perustamiseen, ja monesti myös tärkeimmät ystävyyssuhteet on luotu aiemmin elämässä. Uskon kuitenkin siihen, että oikeat ihmiset tulevat elämääni silloin, kun on tarkoitettu ja tämän yksinäisyyden kohtaaminen kaikessa lohduttomuudessaan on hyvin tärkeää ja arvokasta.

Lupaankin siis itselleni tänä ystävänpäivänä (niin kuin vuoden jokaisena päivänä), että pyrin rakastamaan itseäni ja kehoani vailla minkäänlaisia ehtoja sekä hyväksyn sen, että välillä se tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta.

Hyvää ystävänpäivää kaikille - ja erityisesti yksinäisyyttä kokeville,
oudoille ja kelpaamattomille, erilaisille ja ainutlaatuisille. <3

Rakkaudella,
Heini

(Kirjoitus julkaistu alunperin 7.12.2021 Facebookissa & Instagramissa)

Viimeisen vuorokauden sisällä olen saanut netissä kahdelta eri mieheltä seksuaalissävytteisiä, ahdistavia viestejä. Tämä on yksi (valitettavan yleinen) seksuaalisen väkivallan muoto.
Ensimmäinen reaktioni oli pelko ja välitön itseni syyllistäminen: "..koska olen julkaissut itsestäni sellaisia ja tällaisia kuvia, joissa näytän siltä ja tuolta, syy on minun.." sekä tunteeni mitätöinti: "..ei kannata tehdä numeroa, pahempaakin on olemassa.."

Kuulostaako tutulta? Nämä sisäiset dialogit ovat aika monelle meistä tuttuja, mutta tällainen suhtautuminen on nähtävissä myös yleisessä keskustelukulttuurissa. Estän tällaiset henkilöt ja tarvittaessa arvioin asian eteenpäin viemistä. Mikäli sinäkin olet saanut tällaisia viestejä, kannustan puhumaan sellaisten ihmisten/tahojen kanssa, joiden kanssa voit kokea turvaa. (Viestit kannattaa myös säilyttää.)

Kertoessani väkivaltakokemuksista, olen kohdannut usein mitätöintiä, joka on yhtä vakava asia kuin itse väkivalta, sillä se uudelleen traumatisoi uhrin. Kuulluksi tulemisen kokemus eli yhteyden syntyminen edellyttää muutakin kuin kauniita, kannustavia sanoja. Yhteyden _tuntee_. Se syntyy siitä, että myös kuulijalla on yhteys itseensä, koska vasta sen myötä voi liittyä toiseen ja turvallisuuden tunne lisääntyä.

(Diss-association) eli mitätöivä suhtautuminen on kuulostanut mm. tältä: "ei kai se noin vakavaa ollut, olethan varma ettet ylireagoi?" / "ehkä se (tekijä) oli ajattelematon eikä tarkoittanut pahaa" / "ehkä olisi jo ihan hyvä pystyä hautaamaan vanhat asiat, olet selviytyjä" / "maailmassa tapahtuu paljon pahoja asioita, ei kaikesta voi mieltänsä pahoittaa" / "itsehän sinne sen (tekijän) luokse menit, miksi et lähtenyt pois?" / "kyllä aikuisen ihmisen pitää pystyä puolensa pitämään" / "asioita voi myös aina yrittää katsoa positiivisemmasta näkökulmasta."

Tällainen suhtautuminen syyllistää ja häpäisee väkivallan uhrin sen sijaan, että vastuu eli syyllisyys ohjattaisiin sinne, minne se kuuluu eli tekijälle. Jäljelle jää häpeä ja yksinäisyys sekä selittämättömältä tuntuva kauhun/turvattomuuden tunne. Usein näissä tilanteissa olen jäänyt miettimään, mikä kaikki todella on totta ja mikä ei (dissociation/dissosiaatio). Se on psyykkisesti vakava tila, vaikkakin sen tarkoitus on suojata ihmistä.

(Association) eli yhteys ja kuulluksi tuleminen on kuulostanut mm. tältä: "ei ihme, että sinua pelottaa. Kuulostaa järkyttävälle" / "miten voisin auttaa? Voinko tehdä jotain?" / "kiitos luottamuksestasi ja siitä, että kerroit. Ei varmasti ollut helppoa" / "ihailen rohkeuttasi ja raivostuttaa puolestasi. Se ei ollut sinun vikasi" / "en tiedä mitä sanoisin, olen pahoillani puolestasi" / "Voin vain aavistaa miten pahalta sinusta tuntuu" / "pelottaa etten osaa auttaa sinua, mutta haluan yrittää. Kerrothan, jos jokin tuntuu sinusta pahalle." / "saat olla juuri sellainen kuin olet. Sinun ei ole pakko tehdä mitään, mikä ei tunnu sinusta hyvälle."

Väkivaltaan turvautuva ihminen pyrkii aina siirtämään oman häpeänsä toisen kannettavaksi, joten se, että itsessä aktivoituu häpeä on luonnollista. Syy ei kuitenkaan ole sinun vaan vastuu kuuluu aina tekijälle. Et ole yksin. ❤

- Heini

Kirjoittaessani tätä, tunnen tuttua surua, vihaa ja epätoivoa. Suren olematonta suhdetta sukuuni ja  välillämme olevaa suurta kuilua. Toistaiseksi näyttää siltä, että kohtaaminen on mahdotonta ellen hylkää itseäni enkä voi enää tehdä sitä. Tiedän mitä siitä seuraa ja se on terveyden menettäminen. Usein kuulee sanottavan, että toivoa on aina, mutta en ole asiasta ihan samaa mieltä. Toivoa on silloin, kun kumpikin osapuoli on halukas ja kykeneväinen kohtaamaan itsensä ja sen myötä toisen. Silloin, kun vastapuolella ei ole tietoisuutta eikä kykyä ottaa vastuuta, kuulluksi tuleminen on mahdotonta. Tällöin voisin käyttää koko elämäni siihen, että koittaisin saada muut ymmärtämään itseäni, mutta se ei johtaisi mihinkään muuhun kuin oman elämäni menettämiseen. Eniten minua on auttanut terveiden rajojen asettaminen ja itseni puolella oleminen.

Minäkin olen aiemmin elämässäni elänyt uhrin tilassa eikä sen seurauksia ole ollut helppoa kohdata. Siksi olen opetellut (ja opettelen edelleen) ottamaan vastuuta omasta hyvinvoinnistani, johon kuuluu myös se, että en enää suostu olemaan roskakori toisten pahalle ololle. Syntymästäni on nyt 34 vuotta ja suurimman osan tähän astisesta elämästäni olen elänyt tässä syntipukin roolissa. Olen sukuni Musta Lammas*, joka kasvoi perhedynamiikassa, jossa pahoinvointia ei tunnistettu eikä siten myöskään tunnustettu. Vaikeneminen ja valheellisuus on vakava asia, koska se on sairastuttavaa. Elin pitkään siinä uskomuksessa, että voisin korjata tilanteen kunhan vain pystyisin muuttamaan itseni. Tätä muutkin minulta odottivat, joka toisin sanoen on tarkoittanut sitä, että ympärilläni olleet ihmiset ovat ulkoistaneet oman vastuunsa siirtämällä syyllisyytensä minuun. Ja koska minussa on ollut uskomus, että olen arvoton ja huonompi kuin muut, olen ottanut sen kantaakseni. Kun lopulta sairastuin psyykkisesti, sitä hävettiin ja haluttiin peitellä, joka vain vahvisti tuota arvottomuuden tunnetta. Surullista on, että myös yhteiskunnan viesti on ollut sama. Koen kuitenkin, että sairastuminen on ollut sekä kirous,- että siunaus, koska sen kautta olen voinut tulla tietoiseksi tästä kaikesta ja muuttaa suuntaa elämässäni muiden tuella.

Kun aloin tietoisesti astumaan ulos syntipukin roolista, kohdattavakseni on noussut oloja, jotka ovat tuntuneet helvetillisiltä. Se on juuri sitä helvetillisyyttä, jota lapsena en kyennyt mitenkään käsittelemään. Miten lapsi voisikaan käsittää jotain tällaista, jolle ei aikuisenakaan meinaa löytää sanoja? Ei mitenkään eikä sellaista voi lapselta vaatiakaan. Aikuisten tulisi tuoda turvaa ja kantaa itse itsensä eikä siirtää tunnehaavojaan lasten kannettavaksi. Aikuisena pystyn ymmärtämään miksi näin tapahtuu, koska kyseessä ovat sukupolvien takaa siirtyneet tunnehaavat, joiden käsittelemiseen edellisillä sukupolvilla ei ole ollut minkäänlaisia eväitä. Se ei silti poista heidän vastuutaan. On väärin ajatella, että minun tulisi uhrata elämäni ollakseni taakankantaja. Sillä olisi vakavat seuraukset, jotka näkyisivät hyvinvoinnissani ja ihmissuhteissani. Vanhemman uhrautuminen on vakava asia, koska lapsen näkökulmasta se tarkoittaa pahimmillaan ikuista kiitollisuuden velkaa, jota ylläpitää kroonistunut syyllisyyden tunne. Siksi tyttärenä suurin toiveeni on ollut, että vanhempani ottaisivat vastuuta itsestään. Vanhemmalle tai sitä edustavalle aikuiselle kuuluu vanhemmuuteen kuuluva vastuu. Se on palvelutehtävä, joka säilyy ihmisellä läpi elämän. Jos olet vanhempi, tulet aina olemaan lapsellesi isä tai äiti, oli hän minkä ikäinen tahansa. Ja jos joku ajattelee, että minun on helppoa puhua näistä asioista, koska olen lapseton, se ei pidä paikkaansa. Jos haluaisin päästä helpolla, valitsisin olla hiljaa. Tiedän, että täydellistä ihmistä tai vanhemmuutta ei ole olemassakaan.

Kun olen kohdannut näitä oloja, minusta on usein tuntunut siltä, että hajoan psyykkisesti. Nuorempana turvauduin itsetuhoisuuteen, koska olin turvaton ja täysin keinoton. Yritin jatkuvasti muuttua kunnolliseksi, hyväksi tyttäreksi, joka olisi kaikin tavoin kaunis ja miellyttävä, mutta mikään ei riittänyt. Nyt ymmärrän, että kyse ei koskaan ollut siitä etten riittäisi tai että minussa olisi jotain vikaa. Olen yrittänyt koko elämäni täyttää aukkoa, joka ei koskaan voi täyttyä, sillä se on pohjaton. Kun aloin tietoisesti asettumaan itseni puolelle, on tapahtunut juuri se, jota pienestä asti olen pelännyt ja yrittänyt kontrolloida: minulle käännettiin selkä ja koin tulleeni syrjäytetyksi perheestäni. Monet kerrat olen itkenyt ja huutanut ulos tuskaa, jota se on minussa herättänyt. Paradoksaalisesti kuitenkin juuri se on vapauttanut minut hyväksymään sen, mikä on ollut aina totta. Jos sinäkin käyt läpi samankaltaisia asioita ja pystyt kaikesta kivusta huolimatta olemaan itsesi puolella: suuret onnittelut! Suurempaa lahjaa et voi elämälle ja itsellesi antaa. Se kertoo, että Sinussa on ainutlaatuista rohkeutta, jota kaikissa ei ole.

Kun uskaltaa piiloutumisen sijaan astua näkyväksi, myös vastavoimat (kuten häpeä ja syyllisyyden tunne) heräävät. Ne kohdat elämässä ovat todella haastavia ja siksi yritänkin muistuttaa itseäni siitä, että se miten niihin vastaan, on tärkeintä. Koska elämme selviytymiskulttuurissa, tämä on kieltämättä yksinäinen tie kulkea, mutta olen sellaisessa risteyskohdassa, jossa paluuta vanhaan ei enää ole. Minulla ei yksinkertaisesti ole enää menetettävää ja ainakin kuljen polkua, joka on omani - ei toisten.

Rakkaudella,
Heini

*Musta lammas on puhe- ja kirjakielessä käytetty nimitys ryhmän tai suvun jäsenestä, joka poikkeaa ryhmän muista jäsenistä jollakin kielteisellä ja silmiinpistävällä tavalla. (Lähde: Wikipedia)