"Kunnes kuolema meidät erottaa", ajatuksia lähisuhdeväkivallasta

Tämä kirjoitus on omistettu lähisuhdeväkivallan uhreille sukupuolesta riippumatta. Olen kirjoitellut tätä tekstiä jo pidemmän aikaa samalla, kun seurasin Amber Heardin ja Johnny Deppin oikeudenkäyntiä, jota en lopulta pystynyt katsomaan loppuun asti, koska aloin voimaan fyysisesti niin pahoin. En reagoinut ainoastaan oikeudenkäynnissä esiin nousseisiin asioihin vaan voisiko sanoa, että jopa kuvottavampaa oli nähdä Amberin julkinen mustamaalaus. Heidänkin tapauksessaan toistui jo entuudestaan tuttu kuvio, jossa uhrin täytyi todistaa olevansa ”todellinen uhri” sen sijaan, että olisi katsottu väkivallan tekijää ja hänen vastuutaan. Valitettavasti yllätyksenä tämä ei tullut. Ja kyllä, tämä on karhunpalvelus lähisuhdeväkivaltaa kokeneille, koska valitettavasti tämä viestii kaikesta muusta kuin siitä, että kannattaa uskaltaa avata suunsa ja hakea apua. Uskon, että uhrien syyllistäminen on arkipäiväisempää kuin uskommekaan ja minulla on siitä myös omakohtaista kokemusta.

Amberin ja Johnnyn välillä ollut dynamiikka muistutti entisistä parisuhteistani ja leimatuksi tulemisen kokemuksista. Mieleeni palautui ns. "pariterapia", jossa kävin ex-mieheni kanssa suhteemme loppuvaiheessa. Olin tuolloin itsetuhoinen ja epätoivoinen sekä psyykkisesti ja fyysisesti aivan loppu. Ex-mieheni oli ulkoisesti hyvin pärjäävä: työssäkäyvä, terve ja sosiaalinen mies. Minulla taas oli diagnosoitu traumaperäinen stressihäiriö, joka teki elämästäni helvettiä ja se näkyi minusta eri tavoin. Työkykyni oli myös tästä syystä heikko. Välillämme ollut dynamiikka perustui molemminpuoliseen riippuvuuteen, mutta minä kannoin vastuuta myös ex-mieheni ongelmista, koska hän ei sitä kyennyt tekemään. Hän syyllisti minua omasta pahoinvoinnistaan ja sen seurauksista. Siksi hänelle oli myös tärkeää, että minä todella voin pahoin, koska tällöin hänen ei tarvinnut katsoa peiliin. Mitä paremmin voin ja mitä enemmän vahvistuin, sitä kylmemmäksi hän minua kohtaan muuttui. Se näkyi hänen käytöksessään mm. toistuvana nöyryyttämisenä, hylkäämisenä ja joskus myös fyysisenä kiinnikäymisenä.
​
Jossain kohtaa havahduin syvemmin siihen tosiasiaan, että tässä saattaa vielä henki lähteä. Kovan työn tuloksena aloin lopulta kasvamaan ulos tuosta roolista, josta ex-mieheni myös hyötyi, vaikka olin hänelle ”jatkuva rasite”. Olin hakenut ongelmiimme apua aiemminkin ja toivoin, että joku vihdoin näkisi myös hänen osuutensa ja ottaisi sen vakavasti. Minä olin tuossa vaiheessa käynyt terapiassa useamman vuoden, mieheni ei. Siitä huolimatta, että kuvasin välillämme olleita tilanteita tuoden esiin myös omaa vastuutani, kävi niin, että viimeisellä käyntikerralla meitä tavannut ns. "pariterapeutti" totesi ex-miehelleni minun läsnä ollessani: "on varmasti raskasta olla suhteessa psykiatrisen potilaan kanssa."
 
En ensin pystynyt uskomaan kuulemaani todeksi enkä vieläkään kykene sanoin kuvaamaan miltä se tuntui. Tilanne oli hyvin nöyryyttävä, traumatisoiva ja ihmisarvoani mitätöivä. Samalla kyseinen "pariterapeutti" tuli oikeuttaneeksi ex-mieheni väkivaltaisen käytöksen kutsuen sitä samalla ammattiavuksi, joka teki tilanteesta erityisen vaarallisen, irvokkaan ja epäeettisen. Tämä on auttamisen nimissä tapahtuvaa väkivaltaa, josta kukaan ei järjestelmämme sisällä tunnu kantavan vastuuta. En siis ole koskaan kuullut näin tapahtuvan. Kuvaamani tilanne ei jäänyt ainoaksi laatuaan. Nämä kokemukset ovat jättäneet minuun syvät arvet ja siten pahentaneet huomattavasti epäluottamustani auttamisjärjestelmäämme kohtaan.
 
Oikeudenkäynnissä esiintyneiden todistajien yms. lisäksi seurasin Amberin sekä Johnnyn olemusta ja heidän tapaansa reagoida asioihin. Sen perusteella mitä näin ja kuulin, Johnny ei ainakaan vaikuttanut ottavan vastuuta mistään. Hän oli olemukseltaan hyvin ylimielinen ja hyökkäävän oloinen. Ollessaan todistajana, hän ei tuntunut kestävän keskeytyksiä ja koki ne ikään kuin henkilökohtaisina loukkauksina. Hän ei vastannut mihinkään suoraan vaan kierteli ja kaarteli asioita vieden huomiota muualle. Oikeudenkäynti vaikutti olevan hänelle pikemminkin terapiaa ja jonkinlainen henkilökohtainen "show", joka perustui katkeruudelle ja kostolle. Tuntui pelottavalta se, miten hän naureskeli ja heitteli humoristisia kommentteja puhuttaessa hyvin vakavista ja vaarallisista tapahtumista, joissa hän itse oli ollut osallisena. Hän myös saapui oikeudenkäyntiin kirjaimellisesti filmitähden elkein: astuessaan ulos autosta, hän vilkutti ulkona huutaville faneilleen rennon reggaen soidessa taustalla. Samaan aikaan Amberille buuattiin. Mikään em. esimerkeistä ei kerro minulle vastuunottamisesta eikä herätä minussa luottamusta, päinvastoin. Jos sinä koit asian toisin, millä tavalla vastuunottaminen sinulle välittyi?

Ja valitettavasti kyllä, tuo uhriutuminen toimi, sillä Amber oli se, joka demonisoitiin julkisesti. Tätä samaa demonisointia on tapahtunut toistuvasti Me Too -kampanjan aikana, kun naiset ovat uskaltaneet puhua kokemastaan väkivallasta ja vastuuttaa väkivallan tekijöitä. Se ei tietenkään poissulje sitä mahdollisuutta, että tuotakin kampanjaa voi käyttää vääriin tarkoitusperiin ihan siinä missä mitä tahansa muutakin. Olisi naiivia ajatella niin.

Aikuinen, vastuuntuntoinen ja itsensä kanssa tasapainossa oleva mies (sen enempää kuin nainenkaan) ei käyttäydy noin. "Ainoa ihminen, jota olen koskaan elämäni aikana pahoinpidellyt, olen minä itse", totesi Depp oikeudenkäynnissä 26.04. Tuollainen toteamus kaiken esiin nousseen jälkeen kertoo aika paljon ihmisen kyvystä kantaa vastuuta. Amberin ollessa todistajana, Johnny käyttäytyi kuin häntä ei olisi olemassakaan. Hän oli luvannut, ettei hän tule enää koskaan katsomaan Amberia silmiin (=Amber ei siis tule enää koskaan näkemään hänen katsettaan). Tämä on jo itsessään henkistä väkivaltaa. Raivostuttavan lapsellista ja kuvottavaa käytöstä "aikuiselta mieheltä" (eli aikuiselta pojalta). Tiedän miltä se tuntuu, kun vastapuolella on täydellinen teflon: se, kun mikään mitä sanot tai teet / miltä sinusta tuntuu ei merkitse toiselle osapuolelle mitään, on sanoin kuvaamattoman vahingoittavaa.

Amber oli olemukseltaan vahvemman ja hillitymmän oloinen, vaikka hetkittäin hän näytti jopa pelottavan kylmältä. En voi ymmärtää sitä, miksi hän joutui kaiken kokemansa jälkeen vielä todistamaan suoraan Deppin nenän edessä. Jos itse olisin ollut tuossa tilanteessa ja se suhteen ainoa osapuoli, joka kykenee katsekontaktiin, olisi se vahvistanut minulle (ja toivottavasti muillekin) mieheni taipumusta väkivaltaisuuteen. Mutta toisin kävi: Deppin ylimielinen asenne Amberia kohtaan nähtiinkin hyveenä. Mitä tämä kertoo meidän kollektiivisesta kyvystämme tunnistaa väkivalta?

Tuollaiseen tilanteeseen joutuminen on jo itsessään väkivaltaa kokeneelle uudelleen traumatisoiva, niin kuin tietysti koko oikeudenkäyntiprosessi. En tarkoita, että Amber olisi puhdas pulmunen, sillä onhan hänkin todistetusti käyttäytynyt väärin ja väkivaltaisesti. Mutta toisin kuin Depp, hän toi esiin myös omaa vastuutaan puhumalla läheisriippuvuudestaan ja sen eri ilmenemismuodoista. Johnny kuulosti enemmän siltä kuin hänet olisi pakotettu suhteeseen, vaikka hän itse valitsi siihen jäädä ja oli selkeästi myös hyötynyt Amberin tuesta vaikempina aikoina. On selvää, että tuomio annettiin julkisesti jo paljon ennen valamiehistön lopullista päätöstä ja uskon, että tämä oli yksi syy siihen, miksi oikeudenkäynti haluttiin käydä julkisesti.

Koko oikeudenkäyntiprosessi oli kaiken kaikkiaan kuin suoraan pahimmasta painajaisestani, jossa minut tuomitaan julkisesti "epävakaaksi, hysteeriseksi naiseksi", koska olen uskaltanut asettua itseni puolelle. Sillä, mitä olen joutunut kokemaan ei ole kenellekään mitään merkitystä, sillä joku toinen jossain on päättänyt, että valehtelen ja/tai olen sairas.

Olen monelle ex-miehelleni se "epävakaa, nalkuttava akka", koska olen uskaltanut puhua siitä, mikä on ollut totta. Se ei tee minusta virheetöntä osapuolta, sillä myös minä olen tahtomattani satuttanut ja toiminut monin tavoin väärin. Se, että reagoin ex-mieheni väkivaltaiseen käytökseen pistettiin sairauden piikkiin, jota myös käytettiin minua vastaan. Minulle reagointini on tänä päivänä ennemminkin terveyttä, koska valheellisessa ja sairaassa ympäristössä eläminen kuuluukin tuntua pahalta. Tuskin olisin enää hengissä, jos olisin lopullisesti hylännyt itseni enkä olisi saanut apua. Kaiken tuon jälkeen oli tuskallisen vaikeaa uskaltaa uskoa olevansa Rakkauden arvoinen sekä taistella avun saamisen eteen ja ottaa sitä vastaan siinä vaiheessa, kun oikea apu sattui kohdalle.

Selviytyminen on siis mahdollista mahdottomissakin olosuhteissa ja siitä haluan muistuttaa jokaista, joka sitä tällä hetkellä tarvitsee. Yksin siihen ei tarvitse pystyä ja vaatimuksena sellainen on täysin kohtuuton. ❤️

Artikkelit: Opinion | Amber Heard: I spoke up against sexual violence — and faced our culture’s wrath. That has to change. - The Washington Post
​
www.thecut.com/2022/05/why-do-so-many-people-think-amber-heard-is-lying.html