Musta Lammas

Kirjoittaessani tätä, tunnen tuttua surua, vihaa ja epätoivoa. Suren olematonta suhdetta sukuuni ja  välillämme olevaa suurta kuilua. Toistaiseksi näyttää siltä, että kohtaaminen on mahdotonta ellen hylkää itseäni enkä voi enää tehdä sitä. Tiedän mitä siitä seuraa ja se on terveyden menettäminen. Usein kuulee sanottavan, että toivoa on aina, mutta en ole asiasta ihan samaa mieltä. Toivoa on silloin, kun kumpikin osapuoli on halukas ja kykeneväinen kohtaamaan itsensä ja sen myötä toisen. Silloin, kun vastapuolella ei ole tietoisuutta eikä kykyä ottaa vastuuta, kuulluksi tuleminen on mahdotonta. Tällöin voisin käyttää koko elämäni siihen, että koittaisin saada muut ymmärtämään itseäni, mutta se ei johtaisi mihinkään muuhun kuin oman elämäni menettämiseen. Eniten minua on auttanut terveiden rajojen asettaminen ja itseni puolella oleminen.

Minäkin olen aiemmin elämässäni elänyt uhrin tilassa eikä sen seurauksia ole ollut helppoa kohdata. Siksi olen opetellut (ja opettelen edelleen) ottamaan vastuuta omasta hyvinvoinnistani, johon kuuluu myös se, että en enää suostu olemaan roskakori toisten pahalle ololle. Syntymästäni on nyt 34 vuotta ja suurimman osan tähän astisesta elämästäni olen elänyt tässä syntipukin roolissa. Olen sukuni Musta Lammas*, joka kasvoi perhedynamiikassa, jossa pahoinvointia ei tunnistettu eikä siten myöskään tunnustettu. Vaikeneminen ja valheellisuus on vakava asia, koska se on sairastuttavaa. Elin pitkään siinä uskomuksessa, että voisin korjata tilanteen kunhan vain pystyisin muuttamaan itseni. Tätä muutkin minulta odottivat, joka toisin sanoen on tarkoittanut sitä, että ympärilläni olleet ihmiset ovat ulkoistaneet oman vastuunsa siirtämällä syyllisyytensä minuun. Ja koska minussa on ollut uskomus, että olen arvoton ja huonompi kuin muut, olen ottanut sen kantaakseni. Kun lopulta sairastuin psyykkisesti, sitä hävettiin ja haluttiin peitellä, joka vain vahvisti tuota arvottomuuden tunnetta. Surullista on, että myös yhteiskunnan viesti on ollut sama. Koen kuitenkin, että sairastuminen on ollut sekä kirous,- että siunaus, koska sen kautta olen voinut tulla tietoiseksi tästä kaikesta ja muuttaa suuntaa elämässäni muiden tuella.

Kun aloin tietoisesti astumaan ulos syntipukin roolista, kohdattavakseni on noussut oloja, jotka ovat tuntuneet helvetillisiltä. Se on juuri sitä helvetillisyyttä, jota lapsena en kyennyt mitenkään käsittelemään. Miten lapsi voisikaan käsittää jotain tällaista, jolle ei aikuisenakaan meinaa löytää sanoja? Ei mitenkään eikä sellaista voi lapselta vaatiakaan. Aikuisten tulisi tuoda turvaa ja kantaa itse itsensä eikä siirtää tunnehaavojaan lasten kannettavaksi. Aikuisena pystyn ymmärtämään miksi näin tapahtuu, koska kyseessä ovat sukupolvien takaa siirtyneet tunnehaavat, joiden käsittelemiseen edellisillä sukupolvilla ei ole ollut minkäänlaisia eväitä. Se ei silti poista heidän vastuutaan. On väärin ajatella, että minun tulisi uhrata elämäni ollakseni taakankantaja. Sillä olisi vakavat seuraukset, jotka näkyisivät hyvinvoinnissani ja ihmissuhteissani. Vanhemman uhrautuminen on vakava asia, koska lapsen näkökulmasta se tarkoittaa pahimmillaan ikuista kiitollisuuden velkaa, jota ylläpitää kroonistunut syyllisyyden tunne. Siksi tyttärenä suurin toiveeni on ollut, että vanhempani ottaisivat vastuuta itsestään. Vanhemmalle tai sitä edustavalle aikuiselle kuuluu vanhemmuuteen kuuluva vastuu. Se on palvelutehtävä, joka säilyy ihmisellä läpi elämän. Jos olet vanhempi, tulet aina olemaan lapsellesi isä tai äiti, oli hän minkä ikäinen tahansa. Ja jos joku ajattelee, että minun on helppoa puhua näistä asioista, koska olen lapseton, se ei pidä paikkaansa. Jos haluaisin päästä helpolla, valitsisin olla hiljaa. Tiedän, että täydellistä ihmistä tai vanhemmuutta ei ole olemassakaan.

Kun olen kohdannut näitä oloja, minusta on usein tuntunut siltä, että hajoan psyykkisesti. Nuorempana turvauduin itsetuhoisuuteen, koska olin turvaton ja täysin keinoton. Yritin jatkuvasti muuttua kunnolliseksi, hyväksi tyttäreksi, joka olisi kaikin tavoin kaunis ja miellyttävä, mutta mikään ei riittänyt. Nyt ymmärrän, että kyse ei koskaan ollut siitä etten riittäisi tai että minussa olisi jotain vikaa. Olen yrittänyt koko elämäni täyttää aukkoa, joka ei koskaan voi täyttyä, sillä se on pohjaton. Kun aloin tietoisesti asettumaan itseni puolelle, on tapahtunut juuri se, jota pienestä asti olen pelännyt ja yrittänyt kontrolloida: minulle käännettiin selkä ja koin tulleeni syrjäytetyksi perheestäni. Monet kerrat olen itkenyt ja huutanut ulos tuskaa, jota se on minussa herättänyt. Paradoksaalisesti kuitenkin juuri se on vapauttanut minut hyväksymään sen, mikä on ollut aina totta. Jos sinäkin käyt läpi samankaltaisia asioita ja pystyt kaikesta kivusta huolimatta olemaan itsesi puolella: suuret onnittelut! Suurempaa lahjaa et voi elämälle ja itsellesi antaa. Se kertoo, että Sinussa on ainutlaatuista rohkeutta, jota kaikissa ei ole.

Kun uskaltaa piiloutumisen sijaan astua näkyväksi, myös vastavoimat (kuten häpeä ja syyllisyyden tunne) heräävät. Ne kohdat elämässä ovat todella haastavia ja siksi yritänkin muistuttaa itseäni siitä, että se miten niihin vastaan, on tärkeintä. Koska elämme selviytymiskulttuurissa, tämä on kieltämättä yksinäinen tie kulkea, mutta olen sellaisessa risteyskohdassa, jossa paluuta vanhaan ei enää ole. Minulla ei yksinkertaisesti ole enää menetettävää ja ainakin kuljen polkua, joka on omani - ei toisten.

Rakkaudella,
Heini

*Musta lammas on puhe- ja kirjakielessä käytetty nimitys ryhmän tai suvun jäsenestä, joka poikkeaa ryhmän muista jäsenistä jollakin kielteisellä ja silmiinpistävällä tavalla. (Lähde: Wikipedia)